Teerenpelit (Karisto 2016)
Tarinoiden taustat ja kirjoitusideat
1.Hyvä päivä
Olen nähnyt metsissä liikkuessani karhun jälkiä ja jätöksiä. Mielessä on käynyt, mitä tapahtuisi jos oikeasti kohtaisin karhun, luonnossa ja otson ehdoilla. Kumpi säikähtäisi enemmän? Pakenisiko karhu, kuten olisi luultavaa, vai hyökkäisikö se kimppuuni? Tästä ajatuksesta tarina sai alkunsa.
Tarinassa oleva fraasi ”tänään on hyvä päivä kuolla” on lainattu Howell Rainesin kirjasta Perhokalastus ja keski-iän kriisi (WSOY 1996). Erinomainen kirja, joka kertoo ehkä perhokalastustakin enemmän ystävyydestä, kasvatuksesta ja isänä olemisesta, ympäristönsuojelusta ja politiikasta. Muun muassa. Edellä mainittujen asioiden lisäksi Howell Raines taustoittaa ammattikirjoittajan (toimittaja) perusteellisuudella keskeiset perhokalastuksen kehitykseen vaikuttaneet henkilöt, ja tekee sen erinomaisen mehukkaasti. Rainesin näkökulma on vankasti amerikkalainen, mutta kun kalastuksesta puhutaan, niin kirjassa esiintyy myös ”alkoholisoitunut suomalainen taimenenkalastaja Lauri Rapala Päijänteeltä”. Rainesin mielestä Rapalan neroutta oli kehitellä viehe, jonka liike perustui ”viettelevään vaapuntaan”.
”Tänään on hyvä päivä kuolla” oli Rainesin mukaan cheyenne -intiaanien taisteluhuuto, intiaanien, jotka olivat tasankointiaaneista pelätyimpiä. Raines käytti intiaanien taisteluhuutoa – ajatuksen tasolla – voimauttavana iskulauseena epävarmuutta herättävissä, tai etukäteen ajatellen pelottavissa tilanteissa. Olen sitä joskus itsekin Howell Rainesin innoittamana kokeillut.
2.Tuuliviirimetso
Kuulin vuosia sitten tarinan, joka liittyi sekä metsästykseen että menneiden aikojen kasvatuskulttuuriin. Tarinassa nuorehko mies palasi metsältä kotiin, hän oli sekä alaikäinen että metsästyskortiton. Pojan isä oli huomannut, että haulikon varmistin ei ollut päällä. Havainnon seurauksena isä oli tempaissut vyön esille ja roiminut sillä pitkin metsästäjän selkää. Sen jälkeen tarinan kertoja ei ollut, omien sanojensa mukaan, koskaan unohtanut varmistinta eikä sen tärkeyttä.
Yritin kirjoittaa aiheesta erätarinaa, jossa keskeisenä tekijänä olisi ollut kasvatuskulttuurin muutos edellisten vuosikymmenten aikana. En päässyt alkua pidemmälle. Tarinaraakile jäi tietokoneen kovalevylle odottamaan ”inspiraatiota”.
Kävin kesällä 2015 Kajaanin museossa katsomassa Reidar Särestöniemen kuvataidenäyttelyn. Vaimoni osti näyttelystä Särestöniemen elämästä ja taiteesta kertovan 
kirjan ”Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille” (Lapland University Press 2013). Kirjassa kerrataan Särestöniemen taiteilijahistoria ja keskeiset tapahtumat uran varrelta. Myös Särestöniemen persoonallisuus ja kasvuympäristö kuvataan usean asiantuntijan voimin. Reidar maalasi tauluihinsa, maisemien lisäksi, poroja, karhuja, ilveksiä, käveleviä kaloja ja ”taivaanjaaroja”, sekä riekkoja. Kirjan mukaan ”riekko symboloi Särestöniemellä herkästi haavoittuvaa taiteilijaminää”. Myös Särestöniemi loi itsestään myyttiä Lapin shamaanina kertomalla julkisesti, että ”Olen mie monesti tunturissa riekkona lentänyt”.
Tuo lause oli se puuttuva innoitus. Tiesin heti, minkälaisen tarinan kirjoittaisin. Mielikuvitus loihti kertomuksen, jonka keskushenkilö oli mielenterveysongelmainen ja korvenkummajainen Kärpi-Joose. Joose harrasti metsästämisen ohella myös taidemaalausta, samansuuntaisella tekniikalla jolla Reidarkin työsti taulujaan. Keskeisellä sijalla tarinassa ovat metsot, joissa oli Kärpi-Joosen ”sielunverta”, vähän Särestöniemen riekkojen tapaan.
Tarina sai johdantonsa alussa kerrotusta selkäsaunasta. Yhtä luontevasti tarinaan rakentuivat nuorten poikien ja Kärpi-Joosen kohtaamiset. Novellia oli helppo kirjoittaa, se oli jo mielessä valmiiksi ajateltu. Jostakin syystä tarina sai jopa kauhutarinan piirteitä, tyylilajina on paikoin ”maaginen realismi”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan… Mutta kyllä siinä kuljetaan, ainakin osin, Samuli Paulaharjun ja Tuntureiden yöpuolta -kirjan hengessä.
3.Meritaimenvaappu
Tarinan alku on totta ja tapahtunutta – ainakin melkein. Olin kalastamassa meritaimenta Purunpäässä vuosituhannen vaihteen tienoilla. Törmäsin rantoja kierrellessä taimeneen, joka makoili matalassa rantavedessä ja jolla oli vaappu suupielessään. Kalakaverini perhokalasteli taimenen ylös tarinassa kuvatulla tavalla. Myös kalalla suussa ollut vaappu oli tarinassa kuvailemani, siis melkoisen erikoinen ratkaisu meritaimenen pyyntiin. Sitä me kaverini kanssa naureskelimme, samoin kuin puuttuvaa peruketta tai katkennutta siimanpätkää. Eikö kalamies ollut osannut edes tolkun solmua tehdä? Amatöörimeininkiä.
Tarinan loppupuoli on hatusta vedettyä – ainakin melkein. Olen ollut tilanteessa, jossa kalakaverini on irroitellut vaapua hauen leuasta. Kun hauki innostui rimpuilemaan, mies sai koukut sormiinsa 
juurta myöten. Asia päätettiin hoitaa nopeasti ja ensiapuohjeita tarkemmin muistelematta. Kaveri ojensi kalapihdit minulle ja käski vetämään koukuista, mies itse kiskoi vaappukättä vastakkaiseen suuntaan. Ja aivan totta, koukut eivät lähteneet irti edes kahden aikuisen miehen vetämänä. Asia hoitui vasta sairaalan ensiavussa kirurgin veitsellä ja muutamalla ompeleella, jäykkäkouristusrokotuksella ja antibioottikuurilla.
4.Rakotuliyö
Olin kesällä 2014 vaeltamassa Ruotsissa Ammarnäsin tunturialueella. Poikkeuksellisesti en ollut reissussa yksin, mukanani oli Ari, Ilomantsin lahja suomalaiselle tilannekomiikalle ja verbaalihuumorille – ajatuksia stimuloiva vaelluskaveri vailla vertaa. Metsotaistelu oli ilmestynyt aiemmin kesällä, ja se innoitti minua ja Aria kehittelemään eräänä iltana erätarinoita, joita ei ollut vielä koskaan kirjoitettu. Yksi kehitelmä oli Yön Timo -niminen tarina, jonka keskiössä oli mustaihoinen mies, ulkomaantuliainen, joka oli päätynyt naimakaupan kautta pohjoiskarjalaiseen hirviporukkaan, Tohmajärvelle tai jonnekin. No, ei tarinasta aivan sellainen tullut, mutta tästä ajatuksesta tarina lähti liikkeelle. Kiitokset Arille.
5.Retkikokki
Postia pyymiehelle -kirjassa on tarina nimeltä Vaihtoehtokattaus, jossa kolmen miehen eräkulinaristiporukka kehittelee melko erikoisen erämenun, vuosittaiseen tapaamiseensa. Retkikokki on aiheen jatkokehitelmä, eli ravintolatasoisia ruoka-annoksia valmistetaan nyt retkiolosuhteissa. Mukana on ripaus tottakin. Olen ollut kalastelemassa tarinassa kuvatuilla alueilla kesällä 1997, ja kalansaalis oli tarinassa kerrottua luokkaa. Reissun aikana söin kaikki nuo tarinassa valmistetut ruoka-annokset, toki leirintäalue-olosuhteissa ja hyvin varustellussa vuokramökissä. Silloisella retkellä ruuat valmisti Jukka, keittiömestari, jolla ei ole mitään muuta yhteistä tarinan Jukka -henkilön kanssa, paitsi ruuanlaittotaito.
Kalastustapahtumien osalta tarinassa kerrottu on sitä, mitä olen Vindelvenin reissusta vuonna 1997 kalapäiväkirjaan ylös merkinnyt. Myös maisemat ja kosket ovat Vindelvenin maisemia ja koskia, kaikki muu on kirjoittajan keksimää.
6.Teerenpelit
Tarinan alkupuoli noudattelee vaimoni enon tekemää evakkomatkaa Talvisodan alussa vuonna 1939. Evakkotaipaleen runko on otettu historiikista, jonka tein vaimoni kanssa enon 80 -vuotispäiville vuonna 2006. Olen värittänyt evakkomatkaa vapaasti niillä mielikuvilla, jollaiseksi olen evakkomatkaa kuvitellut. Paikannimet ovat pääsääntöisesti oikein, mutta esimerkiksi ensimmäisen evakkokortteerin nimi on ”Teerenpelit” -tarinaan muutettu.
Tarinan loppuosan teerenmetsästys on kokonaan mielikuvituksen tuotetta. En edes tiedä, olisiko tuollainen teerten verkottaminen mahdollista. Toisaalta, miksipä ei olisi? Muistelen nähneeni joskus piirretyn kuvan, jossa teerikieppien lähelle on hiipinyt iltayöstä kaksi suksimiestä, toinen lyhdyllä valoa näyttäen ja toinen laajakehäistä haavia kädessä pitäen. En osaa varmuudella sanoa, onko tuo muisto kirjaan piirretystä kuvasta totta vai olenko keksinyt sen. Joka tapauksessa, se oli toinen kimmoke tälle tarinalle, historiikin ohella.
7.Vielä kerran
Tämäkin tarina sai innoituksensa kesän 2015 Kajaanin Särestöniemi -näyttelystä. Kuten jo aiemmin ”Tuuliviirimetso” tarinan yhteydessä kerroin, ostimme näyttelystä Särestöniemen elämästä ja taiteesta kertovan kirjan ”Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille”. Kirjan nimestä tuli mieleeni, että tuohan olisi omaperäinen erätarinan nimi. Ja omaperäisen otsikon alle voisi kirjoittaa omaperäisen erätarinan.
Tästä lähtökohdasta aloin kirjoittamaan tarinaa, josta tuli ”Vielä kerran” -eränovelli. Tarinassa on minä -kertojan lisäksi henkilö nimeltä Köpi Hurme. Köpi taas sai nimensä samoihin aikoihin lukemastani Juha Hurmeen kirjasta Nyljetyt ajatukset (Teos 2014). Hurmeen kirjan kehyksenä on kertomus 
Köpi ja Aimo -nimisten miesten soutumatkasta Kustavista Hailuotoon. Miehet soutavat, syövät, leiriytyvät ja jatkavat soutamista, mutta oleellisinta ei ole matkanteko vaan se, mistä kaikesta he keskustelevat matkan aikana. Eikä se ole vähän. Miehet niputtavat kolmeviikkoisen matkansa aikana pakettiin länsimaisen kirjallisuuden, musiikin ja näyttämötaiteen, kuin myös tieteen, filosofit, uskonnot ja keskeiset asiat luonnontieteiden hahmottamasta maailmankuvasta. Ja kaiken tämän Juha Hurme kirjoittaa erinomaisen innoittavasti, värikkäästi, kielikuvia viljellen ja asioita syventäen sekä syy-yhteyksiä osoittaen. Nerokasta tekstiä!
Vielä kerran -tarina ei tapahdu merellä vaan pohjoisruotsin tunturialueilla, kahden miehen ”vielä kerran” tekemällä vaelluksella. Harvoin lempeä tuuli puhaltaa arktisille jängille…
8.Normikyyhkyset
Luin syksyllä 2015 Ilta-Sanomien nettisivulta jutun, jossa oli kiinnitetty huomiota ”hyväntuulisen ja positiivisen suosikkiohjelma Strömsön” vierailuun erääseen halkovajaan. Vajan katossa roikkui sorsa, jonka halkovajan omistaja oli kertonut ampuneensa 20. elokuuta. Oleellisin asia jutussa oli, että lintuharrastajat tunnistivat kuvassa olevan linnun harmaasorsaksi, uhanalaiseksi ja rauhoitetuksi sorsalinnuksi.
Toinen oleellinen asia oli se, että kuvassa oleva mies – yli kolmekymmentä vuotta metsästystä harrastanut henkilö ja siis kaikkea muuta kuin amatöörimetsästäjä – ei tiennyt, että oli ampunut rauhoitetun linnun, vaan väitti sen olevan heinäsorsa. Siitäkin huolimatta, että linnun oli tunnistanut kuvasta harmaasorsaksi yliopistolehtori, riistatutkija ja sorsatuntija. ”Ei pienintäkään epäselvää, harmaasorsa”, totesi lehtori.
Kirjoitin jutun pohjalta syksyllä 2015 tarinan ”Normikyyhkyset”, jossa kyyhkynmetsästäjät ampuvat sepelkyyhkyjen lisäksi uuttukyyhkyjä, joita he tunnistelevat sepelkyyhkysten poikasiksi. Luulin kirjoittaneeni puhdasta fiktiota, ainakin se oli sitä elokuuhun 2016 asti. Sitten Ilta-Sanomat kertoi nettisivuillaan 10.8.2016, että Yleisradion Kotkan toimitus oli ollut seuraamassa kyyhkysjahtia Valkealan Selänpäässä. Videolla esiteltiin jahdin saalista, kahta sepelkyyhkyä sekä kolmatta, erinäköistä kyyhkylintua. Se oli ampujan mukaan nuori sepelkyyhky, mutta niin lintuharrastajien kuin esimerkiksi Suomen Riistakeskuksen viestintäpäällikön mukaan ilmiselvä uuttukyyhky.
Ampuja kertoi videolla, kuinka; ” Sepelkyyhkyjä ne on kaikki. Siinä on yksi helvetin pieni poikanen. Se on näitä nuoria lintuja”. Metsästäjältä kysyttiin ”oletko ampunut samanlaisia aiemmin?”, ja mies vastasi että ”Olen, niitä tulee joka vuosi”. Metsästäjältä kysyttiin myös, että ”Onko sinulla kokemusta uuttukyyhkystä?”, johon mies vastasi että ”Erittäin vähän. Parikymmentä vuotta olen täällä pyörinyt ja kaksi kertaa nähnyt.”
Ja tarkennuksena niille, joille asia jäi epäselväksi; uuttukyyhky on Suomessa metsästykseltä rahoitettu laji.
9.Velipoika ja minä
”Velipoika ja minä” oli tarina, jota en ensin edes ajatellut tähän kirjaan. Tutustuin vuonna 1984 näkövammaiseen mieheen, tuolloin noin viisikymppiseen henkilöön, joka oli sokeutunut alle kymmenvuotiaana tarinassa kerrotulla tavalla. Siitä huolimatta hän oli ollut muutaman vuoden kuluttua töissä tukkimetsässä (!) velipoikansa kanssa, velipoika oli myös opettanut häntä tanssimaan ja vienyt tanssipaikalle, koska tyttöjen seura oli jo siinä iässä alkanut alkanut kiinnostamaan. Tarinaan kirjoitetut oravanmetsästykset ja lopun jänisjahti, kuten muutkin ”tilkkeet” ovat kirjoittajan keksimää. Tavoitteena oli kirjoittaa optimistinen selviytymistarina, koska tarinan minä -henkilö ei todellisuudessakaan ollut mikään kohtaloaan valitteleva surkuttelija.
10.Pyypillin pitkät ja lopusta lyhyet
Tarina on Postia pyymiehelle -kirjan nimitarinan jatko-osa. Edellisessä osassa Elli haikaili muikkujen syysverkotuksen pariin, Jussi oli vähän empiväisellä mielellä. Novellissa kuvataan Ellin ja Jussin muikkureissu, joka ei sujunut kuten etukäteen oli suunniteltu.
Käytin tarinassa ensimmäisen kerran näkökulmatekniikka, kirjoitin tarinan vuorotellen joko Ellin tai Jussin kertomana. Tarinaa oli mukava pallotella Ellin ja Jussin näkökulmien välillä ja samalla yrittää kertoa enemmän, kuin mitä nuo kaksi tarinan päähenkilöä tekivät, sanoivat tai mielessään ajattelivat.
11.Talviunet
Kuinka moni onkaan haaveillut siitä, ettei tarvitsisi lähteä aamulla töihin – jos voisi ihan vaan nukkua?
Vaimoni sanoi eräänä loppusyksyn 2014 iltana, valoja sammutellessaan ja peiton alle kaivautuessaan, että ”entäpä jos herätään vasta keväällä?”. Tuuli roiski räntää marraskuiseen ikkunaan, minulla oli mielessä muutamakin huominen työasia, ikävänpuoleinen. Olin heti mukana vaimon ehdotuksessa: ”Selvä, laitan kellon soimaan huhtikuulle”. Tämä vuoropuhelu jäi kaihertamaan mieleeni, ja jossakin vaiheessa huomasin miettiväni, minkälaisen tarinan siitä voisi saada aikaiseksi.
Yleensä periaatteenani on ollut, että vaikka kirjoittaisin kuinka mielikuvitusrikkaita tarinoita tahansa, ne voisivat olla myös tosia. ”Talviuni” on poikkeus tästä periaatteesta, joka vahvistaa säännön