Riekkoperho (Karisto 2018)
Omaperäisiä, yllättäviä erätarinoita – niin kirjaa mainostetaan sen takakannessa. Tarinoiden esittelyt ovat vinolla fontilla ja lainausmerkeissä, sen jälkeen kirjoittamisen ideat.
1. Seitakivi
”Kaksi miestä, Paatsjoen takaiset aarniometsät ja koko ajan jatkuva sade. Kelit ovat kelejä mutta tärkeintä vaelluksella on elämänmyönteinen ja kalastamiselle ahne asenne. Loimukalaa saadaan heti kolmantena päivänä ja kalanmaksasta tehdään kansatieteellisen tarkkoja sääennustuksia. Sen lisäksi löydetään lampeen viettävä kalliojyrkänne ja kivipaasi, joka tuo mieleen hiidenkivilouhija Obelixin tuotteet. Seita mikä seita. Seitakiven antaa opetuksen etelänmiehille, jotka lähestyvät seitaa kaikkea muuta luin nöyrin, kunnioittavin ajatuksin. Pois turha ylimieli, jos seidan kanssa asiallisiin väleihin tahdot.”
Tarinalle ryhtymistä innoitti Samuli Paulaharjun Sompio -kirja. Olin jo miettinyt erätarinaa, jossa keskeisenä mausteena olisivat suomalaiset, muinaisuskontoon kuuluvat jumalhahmot ja henkiolennot, metsän- ja riistan- ja vedenhaltiat sekä niihin liittyneet uskomukset ja tavat. Sompio -kirjassa kuvattiin ”vanhan kalamiehen” tapa katsella keväällä saamansa hauen maksasta ”kesän menon” eli tulevan kesän säät. Moskuvaaran vanha Hermanni puolestaan ”vetäisi ison kevätahvenen harja puukolla poikki liharajaa myöten, ja luki siitä kesän ilmat” (Samuli Paulaharju, Sompio; Salakirjat -kustantamon uusintapainos 2015, s. 61). Seitakivi -tarinassa muistellaan Paulaharjun talteen kirjoittamia säänennustustekniikoita, vieraillaan Seidalla ja kohdataan erämaiset jumalanilmat.
2. Metsoratsia
”Rytkönen oli käynyt metsojahdissa, toissatalvena ja Ruotsin puolella. Mies oli ampunut vanhan ajan homenokan, tammikuun lopulla ja kuuraiseen mäntyyn. Seuraavalle reissulle se kysyi minua ja Kärkkäistä kaveriksi. Sitä jahtimatkaa odotti melkein kuin lapsena joulupukkia. Kirjoista oli luettu neljänkympin ikään mennessä Järvisen huurremetsosavotat, useampaankin kertaan. Ruotsin puolella kaikki sujui kuin unelmissa, paitsi Svensson -nimisen hurrin osalta, joka vuokrasi mökin ja myi luvat. Yksi metso per mies oli Svenssonin limiitti, ja tiukka. Rytkönen toppuutteli minua ja Kärkkäistä, että siinäkin saattaa olla ampumista, yli metrisessä hangessa ja tiukankireässä pakkasessa.”
Tarinassa on mainittu ne asiat, joista novelli sai kimmokkeensa. Olen kuullut kahdesta suomalaissankarista, jotka kävivät metsällä Ruotsin Jämtlandissa ja ampuivat sieltä kolmessa päivässä 27 lintua. He olivat myös kehuneet, että ”oli kuin olisi lintutarhassa kävellyt”. Toinen idea on muistikuva suomalaisesta metsästysalan lehdestä (muistaakseni Metsästys&Kalastus), jossa varoiteltiin talvilinnustuksen loppuvan suomalaisilta Pohjois-Ruotsissa, jos siellä ei malteta noudattaa metsästyskiintiöitä ja kohtuutta.
3. Korhosen tupla
”Kauas ei tarvinnut kalalle mennä, koski oli heti rannassa. Kalamaja oli Kuhmosta pohjoiseen ja taimenkosken vieressä, ja Korhosella tuore vaimo mukana. Tytti oli satoisan näköinen kuin kukkuroillaan oleva marja-astia, teepaidan kiristämää mahaa oli kaksin käsin pidellä. Illan saldona on monta pohjatärppiä, Korhosella yksi isompi, ja minulla ainutkertainen kokemus, jota perhokalassa harvemmin tarjoillaan. Ambulanssimiehet vahvistivat sen tarkasti kalibroidulla vaa’allaan.”
Kalastustarinan ideana oli kirjoittaa reissusta, jolle otetaan vaimo tai tyttöystävä mukaan. Jossakin vaiheessa keksin, että vaimon olisi hyvä olla viimeisillään raskaana. Siitä ei ollut enää pitkä matka ajatukseen hätäsynnytyksestä kalastusmaja -olosuhteissa. Hätäsynnytyksen ja kalastustarinan -yhdistelmä tuntui niin herkulliselle ajatukselle – ja taatusti myös ennen kirjoittamattomalle – että se oli oitis koneelle naputeltava.
4. Susinälkä ja termarijänis
”Marski ja Kämy ovat olleet hirvijahdissa, koko loppusyksyisen päivän. Metsäautotietä on mitä ajaa, iltaan ja pimeään asti. Suunnat ovat kadonneet rattia veivatessa, ulkona on tyyni ja paikallaan seisova usva. Polttoaine loppuu joskus puoliltaöin, kotiin päin osaillessa. Jossain kaukana oltiin, ehkä sen erämaakolkan äärimmäisellä laidalla, kännykkäkentän ulottumattomissa nyt ainakin. Eväitä ei ollut edes rippeen vertaa jäljellä. Pick-upin kopissa torkutun yön jälkeen oli edessä kävelymatka, mutta mihin suuntaan? Kämy otti kiväärin olkapäälle. Mies lupasi ampua vaikka suden nälkäänsä, jos se heidän eteensä jolkottelisi.”
Tarinassa eksytään erämaahan, mutta metsäautoteiden verkkoon. Ei mahdoton ajatus, ainakaan laajemmilla erämaa-alueilla, joihin metsäautoteitä on viime vuosikymmeninä kiihkeästi rakennettu. Mielikuvitusta venyttäen tarinaa voi pitää A.E.Järvisen ”Poromies ja murku” -tarinan nykyaikaisena päivityksenä. Järvisen tarinassa poromies Jalmari ajaa porolla erämaan sakeassa pakkasusvassa (=murku) useamman päivän, kunnes hoksaa seuranneensa omia jälkiään.
Jos joku haluaa lukea metsäautotielle eksymisestä synkän, mutta erinomaisesti kirjoitetun tarinan, suosittelen Sakari Kännön Olkajoki -kirjaa (WSOY 1998). Sakari Kännön novellinpyrähdyksistä koostuva, mutta omintakeiseksi romaaniksi venyvä kirja on Unto Ekin jälkeen omaperäisintä, mitä olen eräkirjallisuuden alalta lukenut. Olkajoki -kirjaa on toisaalta turha lokeroida eräkirjallisuudeksi, koska se ei niin ahtaisiin raameihin mahdu. Yhtenä kirjan tarinanjuosteista on kertomus sunnuntaikamppeissa eli ns. hempulavehkeissä kaukaiselle erämaatielle eksyneestä ja siellä ojaan ajaneesta mieshenkilöstä, alkutalven lumessa ja pakkasissa. Eikä se tarina pääty hyvin. Kännön kirja on alusta loppuun suurenmoista tarinankerrontaa – suorastaan tolkuttoman hyvin kirjoitettu. Suosittelen.
5. Kalapappi ja kynnen mittainen perho
”Hirven sääriluusta rakennettu kalapappi, Joutsenkoski ja keskikesä. Perhokalastustarinan Hans Lidmanin hengessä. Juhannusaattoilta on sellainen kuin se on aina riittävän kaukaisissa muistoissa. Nuori mies paiskoo koskeen salakka -streameria, toinen kalastaja taas pieniä perhojaan, joita hänellä on rasian täydeltä. Illan aikana kalastaja yllättää kalastustekniikallaan, sekä myöhemmin vähän muullakin.”
Kalapappi -novelli poikkeaa tyylillisesti kirjan muista tarinoista, tarkoituksellisesti ja vaihtelun vuoksi. Ruotsalaisen kalastus- ja luontokirjailijamestarin Hans Lidmanin -haamu kummittelee kertomuksen taustalla, erityisesti sen perhokalastusosuuksissa. Novellissa on mm. mainittu taimenen kalastuksen ohessa, kuinka kala olisi koskeen painuessaan järjestänyt kalastajalle ”hauskan leikin”. Lidmanin lukijoille tuttu fraasi.
6. Sisäänlämpiävä
”Sauna paloi kuin pärekori, iloisella liekillä, vaan ei aivan vielä. Sitä ennen oli rempattu metsällä, kolmeen mieheen, vettä ja räntää vihmovissa keleissä. Jouko oli päässyt ampumaan metsoa ohi, kehui että varmasti piti osua. Senkään puolesta se ei mikään turha reissu ollut. Teppo keksi sorsanmetsästyksen, kesämökkilahdella, saunan lämpenemistä odotellessa. Sen aikana tynnyrisauna lämpenikin ja kunnolla. Teppo ei hätkähtänyt vaan lupasi saunan järjestää, koska oli sen meille luvannut.”
Olen kokeillut improvisoitua retkisaunaa tasan yhden kerran elämässäni, eikä minulla ole ollut tarvetta kokemusta uusia. Siinä kirjoitusidea, josta syntyi varsin reipashenkinen irrottelu, kaikkea muuta kuin ”sisäänlämpiävä” – jos sanan mieltää sisäänpäin kääntyneen, omien varpaiden kärkiä mietteissään tuijottelevan henkilön tai kertomuksen synonyymiksi.
7. Puutarhakalusteita & grammanviilausta
”Rahalla saa ja vesitasolla pääsee. Timo ja Markku hoksasivat, että he olivat tehneet kävellen jo riittävän monta tunturikalareissua. Ei heidän enää tarvinnut raahata rinkkaa tunturiin, eikä istua leirinuotiolla porojen papanoimalla mättäällä, selkää rasittavassa asennossa. Mitä kaikkea vesitasoon mahtui, se oli painorajoituksista kiinni. Kylmälaukku nyt ainakin, savustuslaatikko ja pallogrilli, sekä tietysti yhdet puutarhakalusteet. Luksusta tunturiin. Keloja ja vieheitäkin oli mukana, myös vapakassi. Ainakin piti olla.”
Tarina syntyi kesällä 2016, sillä hetkellä, kun luin kaverini tuoretta raporttia kalastusmatkasta Isonkivennokan -alueelle, Lappiin Norjan rajan tuntumaan. Raportissa kerrottiin vesitasolla paikalle kuskatuista tavaroista, joiden tarkoitus oli nostaa retkiolosuhteiden tasoa ja parantaa yleistä viihtyvyyttä. Kulmakarvoja kohottava tieto oli se, että kalakaverukset olivat roudanneet paikalle, kaiken muun retkisälän lisäksi, myös puutarhakalusteet. Kyllä, luit aivan oikein. Puutarhakalusteet, eli tuolit ja pöydän ja katoksen. Nii oikke, sanoisi turkulainen. Lämmin kiitos tarinaideasta.
8. Riekkoperho
”Luottoperho ja talviriekon valkoinen siipi. Loppusyksyn harjuksenkalastukset loka- tai marraskuussa olivat ennen poikkeuksia. Nyt poikkeuksista oli tullut normaalia. Mitä kaikkea luonnossa oli tapahtumassa, oli jotakin mitä en halunnut miettiä. Joskus ajatus lipesi jänisten talviturkkeihin, vähälumisten talvien kieppitilanteeseen…. ja riekkoihin. Ja varsinkin nyt, kun olin kadottanut vihoviimeisen riekkoperhoni, ison kalan suuhun. Ei muuta kuin haulikko käteen ja sidontamateriaalia hankkimaan.”
Halusin kirjoittaa tarinan, jossa on mukana ilmastonmuutos ja sen vaikutus suomalaiseen luontoon. Riekko on yksi niistä lajeista, joita ilmaston lämpeneminen uhkaa. Kirjoitin tarinaan myös kanahaukan, jolle valkoinen riekko ruskeassa maastossa on helppo saalis. Jätin tuomitsematta kanahaukan riekontapon, vaikka loppuratkaisu saattaa nostaa perinteisen haukkavihaajan verenpainetta.
Riekkokantojen taantuminen on paikallisesti suuri asia, mutta maailmanlaajuisesti mitätön, jos edes osa ilmastonmuutoksen uhkakuvista toteutuu – puhumattakaan että kaikki. Niin, ja voiko ”havukoita” syyllistää niiden riekkoihin kohdistamasta metsästyspaineesta, jos paineen aiheuttaa välillisesti ihmisen oma toiminta? Monen mielestä varmasti voi ja asialle on olemassa tehokas ”hoitokeino”. Itse taas epäilen, että vaikka haukkoja ammuttaisiin kuinka hanakasti tahansa, se ei ainakaan merkittävissä määrin vähentäisi hiilidioksidin määrää ilmakehässä.
9. Merta lähempänä
”Salainen koskikalapaikka, mutta vilkkaan tien varressa, jossa saa varoa ohiajavia autoja, perhovapaa heilutellessa. Paikka on todellinen ja oikeasti olemassa, ei pelkkää mielikuvituksen tuotosta – uskokaa tai älkää. Muu tarina on sitä. ”
Olen käynyt kuluvan kesän 2018 aikana kalassa tarinassa kuvatulla koskella, muutaman vuoden tauon jälkeen. Se ei ollut enää aivan entisensä. Jokea ylittävä silta oli uusittu, ja tietä alittava, ehkä puolitoista metriä halkaisijaltaan oleva ”metallirumpu” oli korvattu leveämmällä vesiväylällä. Sen seurauksena tienvieressä oleva suvantomainen leventymä oli kadonnut lähes tyystin. Myös kosken tuntumassa olvien talojen määrän olin muistanut tarinaa kirjoittaessani epätarkasti. Sillä ei ole tarinan kannalta merkitystä, koska kertomus on, kuten jo esittelyssä on mainittu, silkkaa kalajuttua.
10. Myllykosken tuntematon
”Ostin kesäpaikan. Kauppahintaan kuului talo, saunarakennus, vesioikeus ja lyhyen kosken rannat. Oma koskikalastuspaikka oli ollut pitkäaikainen ja epärealistinen haave, joka oli nyt toteutumassa. Mutta ei helposti. Jo yhden kesän kokemus opetti, että asiaan liittyi ennalta arvaamattomia muuttujia. Niitä olivat esimerkiksi kyläläisten tammukanongintaperinne, sekä syksyllä taimenten kutuaikana paikalle saapuvat salakalastajat. Muun muassa.”
Tarinan ainoa todellinen ja olemassa oleva asia on novellissa kuvattu koski, jossa käyn kalastamassa lähes joka kesä. Koski on tarinassa kerrotun kokoinen ja näköinen, myös sen niskalla oleva sauna ja siitä aukeava rintamamiestalon pihapiiri. Ja koska joen osoite kiinnostanee muitakin kalamiehiä, paljastan sen tässä; Myllykoski ja siitä alkava monen kilometrin mittainen ja useita koskialueita sisältävä joki, sijaitsee melko tarkasti Oulujärven eteläpuolisessa Suomessa…
Muutoin tarina on mielikuvituksen kasaan keittämää, paitsi luvattoman kalastuksen osalta. Olen löytänyt joen koskilta ”ootto-onkia”, kerran myös sellaisen, jonka siiman päässä killui alamittainen ja jo haiskahtava pikkutaimen. Lähes joka kesä bongaan koskilta tuoreita ongenkohoja ja siimoja, rantaoksiin takertuneita ja sinne siiman katketessa jääneitä. Ja kyseessä on siis jokialue, jossa on luonnonkutuinen, jopa kohtalaisen runsas taimenkanta – eli äärimmäisen harvinainen ja uhanalainen populaatio nykypäivän Suomessa, ainakin Oulujärven eteläpuolisissa vesistöissä. Ja mato-ongintahan on tällaisissa virtavesissä kielletty.
11. Tuhkatkin pesästä
”Jallu oli lähtenyt kevään viimeisille jäille, moottorikelkalla ja verkkoja pois hakemaan. Sen seurauksena Jallun pitkäaikaiset metsästyskaverit Taisto ja Hemppa kuljettavat Jallun tuhkauurnaa vainajalle tärkeillä paikoilla. Jaloviinaa on mukana, mutta sitä nautitaan sivistyneesti ja pienistä laseista. Illan hämärtyessä tuhkauurna palautetaan Mirkulle, Jallun leskelle. Mirkku ravistelee tuhkauurnaa hellällä kädellä, sanoo että näin vähän sitä jää isostakin miehestä jäljelle. Hemppa vakuuttelee, että siinä on tasan tarkkaan kaikki se, mitä he saivat perille asti kuljetettua.”
Yksi tarinan innoittajista oli näyttelijä Tarmo Mannin elämänkerta, jossa on kuvaus Armi Ratian hautajaisista. Tuhkauurnaa kuljetettiin auton takapenkillä, ja autossa oli mukana myös Tarmo Manni. Jossakin vaiheessa matkaa auton takapyörä alkoi lipsua, koska maassa oli lunta ja jäätä. Tarmo Manni ehdotti tuolloin, että he pudottaisivat sutivan renkaan alle ripauksen uurnan tuhkaa, pitoa parantamaan. Mannin mielestä Armi olisi sen ymmärtänyt ja hyväksynytkin.
Railakasta meininkiä siis, ja aivan yhtä railakas syntyi tarinasta, jonka tuon Ratia -anekdootin tiimoilta kirjoitin. Naputtelin Tuhkakin pesästä -kertomusta hymy suupielessä, mustan huumorin ystävä kun olen. Vasta taittoversiota lukiessa mieleeni luikahti ajatus, epäilevä sellainen, että jospa tarina ei ole hauska ollenkaan, vain pelkästään mauton. Siinä vaiheessa asiaa ei voinut enää korjata, puhumattakaan että tarinaa kirjasta poistaa. Jos nyt kokoaisin ”Riekkoperhoa”, saattaisi hyvinkin olla, että jättäisin tämän tarinan kirjasta pois. Tai sitten en.
12. Pitkän matkan takana
”Pitkän matkan vaellus, unelmakohteelle, jossa mies on käynyt vain kerran aikaisemmin. Unelman rikkoo helikopterin moottorin ääni, Kiirunan suunnalta saapuva. Eräretkeilyssä on omat sääntönsä. Yksi tärkeimmistä on, että sille paikalle joka on jo varattu, ei lupaa kysymättä tungeta. Ja jos tungetaan, niin ei ilman seurauksia.”
Tuntureille on tunkua, osa kulkee sinne omin jaloin ja raskasta rinkkaa selässä keikuttaen – osa taas suunnistaa kala-apajille lompakkoa raottamalla ja helikopterin kyydissä. Koska määränpää on sama, tarinassa kuvatun kaltainen kohtaaminen on täysin mahdollinen – uskoisin, että joskus ja jossakin muodossa tapahtunutkin. Tämä tarina on tyystin keksittyä, paitsi tarinassa esiintyvän kolmannen ruotsalaismiehen osalta.
Olin joitakin vuosia ruotsalaisen Fiskejournal -lehden tilaaja. Tarkoitus oli parantaa ruotsin kielen taitoa, bongata uusia kalapaikkoja ja löytää uusia perhoreseptejä. Yksi muutaman vuoden takainen kalastusartikkeli herätti mielenkiintoni, mutta ei kalastuksellisista syistä. Fiskejornal -lehden päätoimittaja oli helikopterireissussa pohjoisruotsin tunturialueilla, ja mukanaan hänellä oli tarinassa kuvatun näköinen henkilö. Jutussa esiteltiin usean kuvan voimalla ei-syntyperäinen svensson, jolla oli länkkäri-tyyppiset asusteet, sekä vyötäröllä panosvyö ja Colt. Mies oli ottanut aseita mukaansa ”turvallisuussyistä”, aseharrastaja kun oli. Kyseinen mies toi oman lisämausteensa tähän Pitkän matkan takana -tarinaan.
13. Tuulikello
”Peritty kesämökki, kuusikymmenlukuinen, sekä tuore hiiriongelma. Papanoita on joka paikassa kuin riisinjyviä kirkon rappusilla. Paitsi nämä ovat mustia. Sängyssä on melskattu omistajan elkein, pureskeltu tyynyt ja kiskottu höyheniä esille, paskottu sinne tänne ja eletty kuin huomista ei olisi. Keittiössä sotku on, jos mahdollista, vieläkin pahempi. Siivoaminen ja loukkujen virittäminen eivät tunnu riittävän, mutta muitakin keinoja on olemassa. Kaupungissa hiirimyrkkyjen hakureissulla mies eksyy vaihtoehtokauppaan ja kokee herätyksen.”
Omistan tarinassa kuvatun kaltaisen, kuusikymmenluvulla rakennetun kesämökin. Myös hiiriongelma on tullut tutuksi. Kuulin jostakin, että tuulikello toimii oivana hiirenkarkottimena. Siinäpä erätarinan aihetta kerrakseen. Tarinassa oleva luomupuoti sijaitsee Jyväskylässä, jossa vierailin kesällä 2016 ja josta jonkinlaisen tuulikellon ostin – kuin myös söin kasvisaterian. Vahoista ruokalusikoista ja muista kierrätysmateriaaleista kasattu tuulikello ei ole hiiriä pelottanut, ikävä kyllä, vaikka sympaattisen näköinen tekele onkin. Pitäisiköhän minun ostaa useampia?