Postia pyymiehelle – tarinoiden taustat ja kirjoitusideat

Postia pyymiehelle (Karisto 2015)

Tarinoiden taustat ja kirjoitusideat

1. Kalanistutus

Itämeren Gotlannin -saarelle on kehittynyt meritaimenpopulaatio, joka on sopeutunut erinomaisesti paikallisiin olosuhteisiin. Saaren joet ovat pääsääntöisesti pieniä, yli harpattavia liruja. Purot kuivahtavat usein kesän ja syksyn aikana, koska valuma-alue on pieni eikä sadevesiä tallentavia järvialtaita ole. Se ei aiheuta ongelmia meritaimenille, sillä Gotlannissa vastakuoriutuneet taimenenpoikaset siirtyvät mereen heti ensimmäisenä keväänä, eikä niiden eloonjäämistä uhkaa puron vähävetisyys. Esimerkiksi suomalaiset meritaimenpoikaset viettävä syntymäjoessaan kaksi vuotta ennen merivaellusta.

Ahvenanmaalle on huhujen mukaan tehty koeistutuksia gotlantilaisella taimenmädillä. Manner-Suomen rannikkojokiin istutuksia ei liene tehty. Viranomaiset tuskin antaisivat lupaa istutuksille, joilla uhattaisiin kotimaisten ja valmiiksi uhanalaisten meritaimenten kantoja. Tarina syntyi tästä ajatuksesta – luvattomasta mäti-istutuksesta johonkin nimeltä mainitsemattomaan rannikkopuroon.

Hoksasin vasta kun olin tarinan kirjoittanut, mistä syystä aihe tuntui jollakin tavalla tutulle. Ja aivan oikein, Hans Lidmanin kirjassa ”Salomailla” (alkuperäisteos ilmestynyt vuonna 1956) on kalanistutuksesta kertova tarina nimeltä ”Sukeltajat”. Sen tunnelmassa on jotakin samaa, vaikka lähtötilanne, aikakausi ja olosuhteet ovat tyystin erilaiset. Myös istutuksen lopputulos on samankaltainen – toimeen on tartuttu korkein toivein, mutta kaikki ei suju kuten etukäteen haaveiltiin.

2. Tyttö pohjoisesta

Suomalainen eräkulttuuri on ollut samanlaisessa muutoksessa kuin muukin yhteiskunta. Entisten erämaiden tilalla on metsäautoteillä puhkottuja saloja, joissa rehottaa kelojen ja ikikuusikoiden sijaan nuoria istutusmäntyjä tai -kuusia. Metsämiehillä on goretexit ja gepsit ja muut härpäkkeet, joita esitellään värikkäästi jahtilehtien sivustoilla. Eikä siinä mitään, varusteet pitävät vettä ja tuulta, yhteydenpito on helppoa ja koko ajan on tiedossa, mistä koiran löytää jahtipäivän iltana kun on kotiinlähdön aika.

Tarinan idea syntyi ajatuksesta, mitä erätaitoja nykyisillä erämiehillä oikeasti on? Tarinassa vihjataan myös erämiesten ukkoutumiseen. Hirviporukoissa kiväärimiesten keski-ikä alkaa olla kohta vanhainkotitasoa, eikä tilanne muutu, ellei seuroihin oteta nuorempia jäseniä, arvokkaita lihoja jakamaan. Tarinan keskushenkilö on hirviporukan vieraslupalainen, nuori ja pohjoisessa hirvioppinsa saanut nainen, jota ei tarvitse kädestä pitäen passiin taluttaa. Ei todellakaan.

3. Viehekalastaja

Kalavieheet – uistimet, vaaput, lipat – ovat koreita kalojen katsella. Ne ovat sitä myös kalamiehen silmille. Tämän asian tietävät vieheiden suunnittelusta ja markkinoinnista vastaavat tahot. Ja kun vieheitä paiskotaan kaislikkojen reunoihin, uitetaan pohjaa nuollen ja lingotaan kivikkoiseen koskeen, joku niistä jää aina pohjaan kiinni. Kuinka paljon vieheitä jää vesiin yhden tavallisen kesän aikana? Hukattujen vieheiden kokonaismäärä liikkuu – vaa’alla punniten – vähintäänkin sadoissa, ehkä tuhansissa kiloissa.

Tarinan kalastaja ihastuu enemmän vieheisiin kuin niillä saatuihin kaloihin. Hän alkaa pyytää vieheitä suosituista kalastuskohteista, ensin pohjasta erilaisin menetelmin noukkien, sitten tehokkaampia menetelmiä kehitellen. Mes kehittelee ratkaisuja, jotka eivät kaikilta osin päivänvaloa kestä. Yksi kimmoke tarinan kirjoittamiseen oli vuosia sitten lukemani lehtijuttu (Erä-lehdestä?), jossa haastateltu henkilö oli hankkinut kuivapuvun, maskin, snorkkelin ja räpylät, joiden avulla hän sukelteli koskikalastuskohteissa ja keräsi joenpohjasta sinne juuttuneita vieheitä. Hän teki sen laillisin menetelmin, toisin kuin minun tarinani mies. ”Viehekalastajan” kirjoittaminen oli hilpeän rattoisa rupeama, tarinaa oli erittäin hauska kirjoittaa – toivottavasti myös lukea.

4. Myskipiisamin tuoksu

Kuin myös tätä. Tarinan alkuosaan olen siirtänyt runsaasti niitä muistoja, joita minulla on kaukaa 1970 -luvun puolesta välistä. Pyydystin keväisin piisameja raudoilla ja piisaminpyytäjän aamut olivat tarinassa kuvailtuja. Ylös puoli viideltä, parin kolmen kilometrin polkupyörämatka varhaisessa huhti – toukokuun aamussa joelle, jossa olivat ensimmäiset piisaminraudat. Kouluun vievä linja-auto kulki kahdeksalta, siihen mennessä minun oli koettava joella, joskus myös järvellä olevat raudat tai piisamimerrat. Iltapäivällä koulun jälkeen edessä oli saalispiisamien nylkeminen ja taanalle kuivumaan virittäminen.

Tarinan loppuosa ja nuorten kaverusten myskintuoksuinen kotiviinikohellus on tarinan fiktiivisin osuus, muttei sekään aivan täyttä mielikuvitusta. Siitä ei sen enempää tässä, mutta piisameista kyllä. Kaikkein kirkkaimpina muistoina mieleeni ovat jääneet ne varhaiset kevätaamut, kun luonto oli virkoamassa hankien alta ja kun joella oli jo telkkiä soidintamassa, aamulla hiekkatien varressa koppeloita kiviä syömässä ja ilmassa lisääntyvää lintujen laulua. Kumisaappaisiin hulahtaneet keväthileiset jokivedet, tai ne kerrat, kun raudat räpsähtivät pyytäjän sormille, ovat vähemmän kirkkaina hetkinä mielessä.

Piisameja en enää pyytäisi silloisilla polkuraudoilla, ei se olisi enää sallittuakaan. Pyyntimuoto on kielletty vuosikymmeniä sitten ja syystä. Jos piisami tallasi polkurautaan, rautojen leuat loksahtivat sen jalkaan jopa luita murtaen. Piisami vajosi rautojen ansiosta pohjaan ja kuoli hitaasti hukkumalla. Nykyiset heti tappavat raudat hoitavat piisamit hengiltä samalla sekunnilla. Tämä sillä edellytyksellä, että jostakin päin Suomea löytyy vielä pyyntiä kestävä piisamipopulaatio.

5. Taiji ja perhokalastuksen henki

Teerenpelien ”Rakotuliyön” lisäksi toinen tarina, jonka idea on kotoisin Ammernäsin vaellukselta kesältä 2014. Vaelluskaverillani Arilla oli selkäongelmia, erityisesti aamuisin mies venytteli pitkät tovit jumiutuneita lihaksiaan. Heräilin toisena vaellusaamuna teltassani, kun Ari jo ähki ulkosalla ja oikoi selkäänsä. Mies teki erilaisia selkää norjistavia liikkeitä, jotka aamuaurinko heijasti varjoina telttani seinään. Tuo aamuhetki oli kimmokkeena tarinaan, jossa kokeneempi vaeltaja lähtee tunturivaellukselle ensikertalaisen kanssa. Tarinassa selän välilevyn luiskahdus pakottaa opettelemaan oikeanlaisen perhonheiton tekniikan, heittorytmin ja hengityksen. Yksi kirjan omista suosikkitarinoista.

6. Postia pyymiehelle

Yleensä tarinaideat tulevat mieleen jossakin yhteydessä, joka ei liity millään tavalla sen enempää metsästyksen, kalastukseen kuin vaeltamiseenkaan. Olen myös kehitellyt tarinoita ajatuksella, että kirjoitan aiheesta josta en ole vielä mitään kirjoittanut. Postia pyymiehelle on tällaisen kehittelyn tulos. Pyytarina oli vielä kirjoittamatta, ja jostakin mieleen juolahti sanapari ”postia pyymiehelle”. Kirjoitin nimen heti ylös, vaikka en vielä tiennyt tarinasta muuta, kuin että jollakin tavalla siihen liittyisi pyiden pillitys.

Tarina hahmottui Jussin ja Ellin yllättävän kohtaamisen ympärille. Vaihtoehtoelämää elävä Elli teki Jussiin vaikutuksen, Elliin taas Jussin omin käsin rakentama pyypilli. Sympaattinen tarina, jota kirjoittelin hymy suupielessä – kaikki myötätunto nuorimies Jussin puolella, Ellin pauloihin joutuneen, oikutteluun taipuvaisen.

7. Lohijoki

Suomessa on parin vuosikymmenen aikana kunnostettu kiitettävästi virtavesiä, uittoperkauksissa ja muissa runneltuja. Koskien kunnostamisella halutaan parantaa virtakutuisten taimenten ja harjusten lisääntymismahdollisuuksia. Kunnostaminen ei ole halpaa huvia, lyhyenkin koskenpätkän kiveämiseen kuluu helposti viisinumeroinen summa euroja.

Erikoiseksi asian tekee sen, että vaikka vesien kunnostamisella tavoitellaan luontaisten jalokalakantojen vahvistamista, koskiin istutetaan kunnostuksen jälkeen usein – onkikokoisia kirjolohia. Kaloja, jotka eivät kuulu suomalaiseen kalastoon ja jotka eivät pysty lisääntymään suomalaisissa olosuhteissa (joitakin harvinaisia, Vantaanjoen latvavesillä todettuja poikkeustapauksia lukuun ottamatta). Tämä sen sijaan, että tehtäisiin pitkäjänteistä työtä kalaston hyväksi, järkevin kalastusrajoituksin ja poikasistutuksin. Koskeen tuodaan tankkiautolla pyyntikokoisia ”lohia” ongittavaksi, koska kunnostuksen tuloksista halutaan päästä ”nauttimaan” heti. Monen mielestä järkevää touhua, minun mielestäni kaikkea muuta. Veronmaksajien rahat hulahtavat koskeen kuin krapulaisen ”tasoittava” ryyppy ahnaisiin kitusiin. Vaikutus on yhtä lyhyt kuin istutetun kirjolohierän kalastusaika, ja kohta on saatava lisää.

Tässä kalastuspoliittisen satiirin lähtökohta, jonka toteutus ei ole niin ryppyotsainen kuin edellä olevasta (mielipide) kirjoituksesta voisi päätellä.

8. Kiintiö täyteen

Toinen satiirintapainen heti edellisen perään, tässä tapauksessa käsittelyn kohteena on metsästyksen etiikka ja ns. ”autolinnustus”. Vaikka kyseessä on laiton metsästystapa, sitä harrastetaan – uskallan väittää – paljon. Metsäautoteitä autoileva henkilö ennättää kiertelemään yhden pakkasaamun aikana laajat saloalueet, ja koska metsälinnut eivät osaa autoa pelätä, sen suojista on helppo pudotella ”paistilintuja”. Valvonta on yhtä olematonta kuin kiinni jäämisen riski. Mutta samaan tapaan kuin ”Lohijoessa”, olen pitänyt kirjoittaessa pipon löysällä – huumoripitoista keromusta lienee mukavampi lukea kuin takakireää ”besserwisser” paasausta.

9. Kyyhkysten aamu

Tarinan lähtökohta on samantapainen kuin Postia pyymiehessä. Loppukesällä 2014, kun kyyhkysten metsästysaika oli alkamassa, hoksasin että kyyhkystarina oli vielä kirjoittamatta. Istuin aamupalalla, edessä oli yksi kesän viimeisistä lomapäivistä. Kävelin heti aamupalan jälkeen tietokoneelle ja kolme tuntia myöhemmin tarina oli naputeltu kokoon. Tarinan kertojana on nuorehko nainen, kyyhkysmetsästäjän ”leski”, joka haluaa osoittaa poikakaverilleen, että mikä loppukesäisessä varhaisaamussa on tärkeintä – kyyhkysten jahtaaminen vaiko hänen aittaseuransa?

Huomaan, että olen kirjoittanut tarinoitteni naisista varsin omapäisiä ja itsenäisiä, myös konstailevia, naiselliset vuorovaikutustaidot kepeästi hallitsevia hahmoja… Sellaisia nykyaikaisia naisia?

10. Läänikohtainen lupa

Läänikohtainen lupa lienee jo parinkymmenen vuoden ikäinen asia. Lupaa vastustettiin aikoinaan ankarasti, ja mielikuvani on se, että erityisen paljon merialueilla. Kalakaverini Jouni kertoi muutaman vuoden takaisesta tapauksesta, jossa häntä ajettiin saman aamun aikana kahteenkin otteeseen pois ”meidän vesiltä”, molemmissa tapauksissa vahvasti ruotsivoittoisella aksentilla huutaen. Tämä tarina on yksi harvoista kirjan novelleista, joka on ainakin osin totta.

11. Vaihtoehtokattaus

”Kevät keikkuen tulevi” -sanonta ei viittaa hilpeään keväthumalaan vaan kuolemanvakavaan asiaan nimeltä nälkä. Ei vielä niin kauan sitten Suomessa elettiin omavaraistaloudessa, jossa kesän ja syksyn aikana koottiin, kerättiin ja säilöttiin se ruoka, joka seuraavan talven ja kevään aikana syötiin. ”Kevät keikkuen tulevi” -sanonnan takana on keväinen nälkiintyminen ja laihtuminen, mutta myös c -vitamiinin puutteesta aiheutuneet hermostolliset oireet, jotka aiheuttavat heikkoa oloa ja tasapainohäiriöitä, liikkumisen ongelmia.

Merkittävä lisäruuan lähde, kun talven varastot olivat syödyt ja kesään oli vielä matkaa, olivat vesilintujen munat. Telkille ja koskeloille tehtiin uuttuja, joissa lintuja munitettiin kevään ja alkukesän ajan. On arvailujen varassa, kuinka paljon ihmishenkiä vesilintujen munat ovat Suomessa ja Baltian maissa pelastaneet, mutta ilmeisen paljon.

Keksin tarinan, jossa mies aikoo kokeilla mille telkänmunat maistuvat. Idea oli niin hyvä, että en malttanut olla sitä kehittelemättä. Pian tarinassa oli mukana kolme miestä ja eräkulinaristien kerho, joka kokkaili melkoisen erikoisia eräpöperöitä jokavuotisiin tapaamisiinsa. Vietin hauskoja hetkiä tietokoneen ääressä, kun sepittelin reseptejä sen mitä ilkesin; telkänmunaleipiä, keväällä ammutun metson riimikivipiiraa, kylmäsavusupia, boullabaisse -tyyppistä kiiskisoppaa järvisimpukoilla, variksenrintaa rakuuna-minttu kastikkeessa, hirven suolta… Tuo keitetty ja lautaselle pätkitty hirvensuolipöperö on ainoa ruokalaji, jonka olen jostakin eräkirjasta lukenut ja joka on ilmeisesti ollut aivan asiallista eräherkkua. Kaikki muut reseptit ovat kirjoittajan sävellyksiä ja kertaakaan käytännössä kokeilemattomia. Reseptit ovat luonnollisesti kaikkien vapaasti testattavissa, tarinassa olevien valmistusohjeiden avulla.

12. Kalastuksen aatelia

Meriperhokalastustarina, jossa kohteena ovat kassikasvattamosta syysmyrskyn aikana karkuun päässeet kirjolohet. Olen kalastanut Lounais-Suomen Purunpäässä edellä mainitun kaltaisia kirjolohia, mutta huonolla menestyksellä. Ottiperhoa ei rasioista meinannut löytyä, vaikka kirjolohia oli marras – joulukuisina aamuina usein näkyvillä, uintivanoja ja ilmahyppyjä.

Kalakaverini löysi viimein oikeat välineet. Hän soitti eräänä aamuna minulle hengästyneesti, ja kertoi että ensimmäiset kirjolohet olivat nyt rannalla. Kalamies oli laittanut perhoperukkeeseen tärppi-indikaattorin ja syötiksi katkaravun pyrstön – uunissa sitkeämmäksi ja paremmin koukussa pysyväksi kuivatetun. Kun kaverini oli heittänyt perhovavalla tätä ”ottiperhoa” ja uittanut katkaravun pyrstöä ”hitaasti pohjan tuntumassa nypytellen”, se oli kaloille kelvannut. Asiasta tuli myöhemmin kaverille vinoiltua, siis siitä, että mies kalastaa perhovavalla mutta mato-ongintaan verrattavissa olevalla tekniikalla ja syötillä.

Tarinana ”Kalastuksen aatelia” ei ole mielestäni erityisen onnistunut. Se täyttää paikkansa kirjassa, mutta siinä on liikaa alleviivausta ja sormella osoittamista, että lukija varmasti hoksaisi mikä on tarinan idea.

13. Kärpästen herra

Tarina, jonka ei alun perin edes pitänyt tulla kirjaan. Kustannustoimittaja Minna Klapuri pyysi vielä yhtä tarinaa kirjaan, että sivumäärä saataisiin kahdensadan paremmalle puolelle. Olin kirjoittanut pöytälaatikkoon erätarinan, jonka keskeinen teema olivat hirvikärpäset ja niiden aiheuttama riesa syksyisessä luonnossa. Hirvikärpäset tuntuivat aiheena – minunkin mielestäni – niin erikoiselle eräteemalle, että en sitä ”Postia pyymiehelle” -käsikirjoitukseen laittanut.

Olin myös kirjoittanut tarinan rennolla kädellä, revittelin siinä vähän Arto Paasilinnamaisesti.  Itse tarinassa on myös totta mukana – kuulun niihin henkilöihin, jotka ovat vuosien saatossa herkistyneet hirvikärpäsille ja jotka saavat hirvikärpästen puremista tarinassa kuvailtuja oireita. Yllättäen kaikki ne, jotka ovat kommentoineet kirjaa ovat pitäneet juuri tästä tarinasta. Olen saanut kuulla, että hirvikärpästarina on joko hauska tai muuten vaan hyvä, ellei kirjan paras. Kirjoittajalle palaute on ollut yllätys ja kertoo, miten erilaisin silmin kirjoittaja ja lukijat tarinoita lukevat.

14. Saamamies

Tarina, joka on pääsääntöisesti totta ja tapahtunutta. Olen ollut vuonna 1979 metsästämässä eräällä pohjoissavolaisella paikkakunnalla, jossa jahdin tulos oli ukkometso, tarinassa kuvatulla tavalla saalistettuna. Metso on tällä hetkellä täytettynä kesämökkini seinällä. Totta on myös se, että metsällä oli mukana kolmas henkilö, jonka ”loiventelu” pilasi jahtipäivän. Ikimuistoinen reissu se kuitenkin oli, niitä metsästyspäivä, jotka ovat jostakin syystä jääneet tarkasti mieleen, kaikkine yksityiskohtineen.