Kaveria ei jätetä

Kaveria ei jätetä -tarina voitti Eränkävijä -kirjoituskilpailun 1. palkinnon vuonna 2011. Se on julkaistu Eränkävijä 2011 -antologiassa (Otava).

Kaveria ei jätetä

Koira juoksi hulluna vastatuuleen, kielloistani välittämättä. Sen korvat lepattivat tuulessa kuin repaleiset lapaset pyykkinarulla. Koetin antaa sille käsimerkkejä ja viheltää pilliin, vaikka mieli teki kiroilla. Pillistä kuului onnetonta pihinää ja sen toisesta päästä valui sylkeä. Ravistelin pilliä ja yritin puhaltaa siihen uudelleen, yhtä huonolla tuloksella. Huusin koiraa nimeltä ja viittilöin sille suuntaa, mutta koira vähät välitti merkeistäni.

Yhtäkkiä koira sävähti jäykäksi keskellä avointa suorämettä. Sen ruskeanpunertava häntä painui alemmaksi ja olemukseen tuli jotakin nöyräntapaista. Koiran kuono osoitti suosaarekkeeseen, jossa kasvoi tiheästi pientä ja vähän suurempaa kuusta. Saarekkeen reunoilla kitui ruskan värjäämiä pikkukoivuja ja saappaankorkuista vaivaisvarvukkoa. Koira vilkaisi minua ja minä osoitin kädellä kohti myrskyisäksi paisunutta tuulta ja kohisevaa kuusikonreunaa.

Koira näytti vieläkin kuin arastelevan jotakin, mutta kun kävelin kohti metsälintupaikalta näyttävää saareketta, se lähti juoksemaan ja painui suoraan tiheimpään kuusikkoon. Kävelin perässä ja otin haulikon paremmin käsille. Kuusikosta kuului koiran hätäinen kiljahdus ja heti sen perään kiukkuinen murahdus, jonka tunnistin liian myöhään. Koira ulisi hädissään ja ryntäsi tiheiköstä jalkoihini. Koiraa seurasi ruskeanmusta karhu, joka syöksyi arvelematta kimppuuni.

En nähnyt elämääni filminauhana, mutta yllättävän monta asiaa pystyin hahmottamaan seuraavan sekunnin tai kahden aikana. Kaikkein päällimmäisiä asioita olivat karhun pidättelemätön raivo, sen avonainen kita ja kellertävä hammasrivistö, lasteni isätön ja turvaton tulevaisuus, yksinhuoltajaksi jäänyt leski, töiden jatkaja firmassa sekä pienemmän karhun hahmo kuusikon hämärässä.

En ennättänyt nostaa haulikkoa laukaukseen, vain vähän itseni ja karhun väliin. Karhu örisi purressaan haulikon piippua, samalla kun huitaisi minua oikealla kämmenellään, eikä se tuntunut mesikämmeneltä vaan teräskämmeneltä. Viimeinen muistikuvani oli tyrmäävä kipu vasemmassa ohimossa ja poskessa ja karhun massiivinen paino päälle kaatumassa.

Heräsin niin kuin sunnuntaiseen aamuun herätään, pahan unen jälkeen. Minulla ei ollut kiire minnekään, eikä mikään mitä unimaailma oli näyttänyt hetki sitten ollut totta eikä tästä elämästä. En tiedä hymyilinkö raukeaa ja kiireetöntä tunnelmaa, mutta hymy loppui siihen kun liikahdin. Vasen käsi tuntui jotenkin puutuneelta, minkä vuoksi käännyin ja yritin nostaa kättäni. Olin menettää tajuntani. Kipu säteili olkavarresta aivoihin ja takaisin. Heti kun olin lopettanut reuhtomisen käteni kanssa, tajusin makaavani kosteassa suossa ja asennossa, jota ei ollut mahdollista liikuttaa ilman tajuntaa räjäyttävää kipua. Hätäännyin ja yritin, ja tajunta pimeni jälleen.

Kun heräsin uudelleen, tiesin että minun oli saatava apua. Olin loukkaantunut ja niin pahasti, että yksin en selviäisi tästä hengissä, autolle kävelemisestä puhumattakaan. Kännykkä oli takin oikeassa povitaskussa, mutta kahden vetoketjun takana. Se oli saatava esille. Vasenta kättä en edes yrittänyt käyttää, käden kipu tuntui koko ajan pahemmalle. Sylkäisin voimattomasti verta suustani, se valui suupielestä kaulalle. Vasen alaleuka ja saman puolen hampaisto ei tuntunut omalta, vain irtonaiselta ja kipeältä.

Löysin oikealla kädellä takin vetoketjun, mutta siinä kohtaa minun oli jo pidettävä taukoa. Oikean käden pujottaminen takin sisään – ja edelleen oikeanpuoleiseen povitaskuun – oli pelkkää akrobatiaa ja asento enemmän kuin sirkustaidetta. Joidenkin sekavien hetkien jälkeen ymmärsin pitäväni kännykkää kädessäni. En saanut pienestä näppäimistöstä tai näytöstä mitään tolkkua. Pyyhin verta silmistäni, siitä huolimatta minun oli vaikeaa hahmottaa edes sitä, miten päin kännykkä oli kädessäni. En pystynyt pitämään tilannetta hallinnassani, minuun iski paniikki ja aloin vapista horkkamaisesti. Purskahdin itkuun. Olin varma siitä, että kuolen kitumalla tähän suonreunaan. Yritin tunnustella kännykän näppäimiä, painelin aina uudestaan numeroita yksi ja yksi ja kaksi siihen saakka, kunnes kännykkä putosi kädestäni.

Koira tuli jostakin luokseni ja alkoi nuolla kasvojani. Se vikisi hiljaa, aivan kuin se olisi nyyhkyttänyt. Sanoin sille jotakin rauhoittavaa, samalla kun yritin pitää sitä oikealla ja toimivalla kädellä kauempana kasvoistani. Tajusin vasta hetken kuluttua, että koira ei nuollut minua mielistelläkseen, vaan siksi että minulla oli naama yltä päältä veressä. Siitäkin huolimatta koiran läheisyys tuntui jollakin tavalla lohdulliselle. En ollut yksin, vaikka ilta oli hämärtymässä ja vaikka makasin maassa lähes liikuntakyvyttömänä, Kuhmolaisen suoaukean reunassa ja kaukana kotoa ja liian kaukana lähimmältä metsäautotieltä.

Koira jäi makaamaan vierelleni. Se yritti tulla oikeaan kainalooni, ja pääsi kun nostin kättäni ja annoin sille tilaa. Se vikisi ja tärisi ja painautui kiinni kylkeeni. Kaiken oman hätäni keskellä tajusin lohduttelevani koiraani. Sanoin sille että ”ei mitään hätää” ja yritin silittää sitä jostakin pään suunnalta, rapsuttaa korvan takaa. Ihmettelin itsekin sitä, mitä minä oikein höpisin koiralleni. Että ei mitään hätää? Ja tälle koiralle, jolle olin kiroillut monin verroin enemmän kuin keskivertokoiralle on tapana.

Minulla oli menossa kolmas syksy koiran kanssa, koiran jota en hallinnut, joka ei totellut minua ja josta ei ollut metsässä muuta kuin riesaa. Se haki lintuja sieltä mistä sitä huvitti, ryntäili lentoon karkottamiensa lintujen jälkeen ja kielloistani välittämättä, toi ampumani linnut luokseni jos toi, ja suhtautui komentoihin ja koulutusyrityksiini jokseenkin luovalla asenteella, asian kauniisti ilmaisten.

Olin selittänyt metsästäville ystävilleni, että koirallani oli ”haasteellinen luonne”, mutta että muuten se olisi kehityskelpoinen yksilö. Koirani ”haasteellisuutta” ihmetteli eräskin metsästystoverini, jonka kanssa olin ollut edellisenä talvena riekkojahdissa Käsivarren maastoissa. Toverini saksanseisoja toimi kuin ajatus, ja pienillä käsimerkeillä. Minun irlanninsetteri ei toiminut mitenkään, ei edes huutamalla. Kytkin koiran taluttimeen jo ennen ensimmäistä kahvitaukoa. Istuimme moottorikelkan perässä olevan ahkion reunalla ja hörpimme termarikahvia. Metsästystoveri sai lisää ihmeteltävää, kun setteri oli viedä voileivän kädestäni ja näytteli komentamiselle hampaitaan.

Olin epäonnistunut tämän koiran koulutuksessa, vaikka olin kuvitellut hallitsevani asian. Kaksi edellistä noutajaani olivat olleet luonteiltaan yhteistyöhaluisia ja muutenkin helppoja koulutettavia, mutta tämä nykyinen ei ollut kumpaakaan. Olisin kai vienyt koiran jo aikoja sitten eläinlääkärille ja viimeiselle piikille, mutta en ollut, koska se oli vaimoni mielestä perheenjäsen ja lasten mielestä mukava kaveri. Koiran lopettaminen tuntui minustakin liian helpolle ratkaisulle. Halusin todistaa itselleni, että pystyn tekemään käyttökoiran myös vähän hankalamman luonteen omaavasta koirasta. Sellaisesta haasteellisesta.

Havahduin siihen, että ympärilläni oli pilkkopimeää. Yritin katsoa aikaa ranteesta, mutta en erottanut kellosta muuta kuin epämääräisesti hohtavia valoja. Niistä en saanut mitään järkevää käsitystä vuorokauden ajasta. Hapuilin maasta pudottamaani kännykkää, mutta en löytänyt sitä. Käteni osui koiran turkkiin, pehmeään ja tärisevään ja lämmittävään.

Jostakin syytä kännykän löytyminen ei tuntunut enää niin tärkeälle. En tuntenut enää kipuakaan, kunhan maltoin olla liikkumatta. Silittelin koirani turkkia ja ajattelin, että onneksi en sentään ollut yksin. Koira inisi ja nuoli kättäni, ja minua alkoi uudelleen itkettää. Kaduin niitä kaikkia kirosanoja ja muita, joita olin ärjynyt koiralleni, myös niitä paria lyöntiä tai niskakarvoista ravistelua, joihin olin sortunut koiran kouluttamisen nimissä. Huono omatunto soimasi minua niin, että en tiennyt miten olisin ollut. Olinko ansainnut tätä uskollisuutta, koiramaisen pyyteetöntä ja vanhat erimielisyydet unohtavaa?

Silitin koiraani ja tunsin kuinka se nuoli sormiani, ja se oli viimeinen muistikuvani tuolta suoaukealta, pimeästä yöstä ja kirkkaalle taivaalle nousevasta kuutamosta, sekä sisälleni hiipivästä kylmästä.

Etsintäketju saapui suoaukean laitaan. Keskellä ketjua oleva mies heilautti kättään pysähtymisen merkiksi ja odotti, että ketjun kauimmaisetkin miehet ilmestyivät metsästä näkyviin. Miehellä oli yllään armeijan maastovaatteet ja kauluksessa kapteenin ruusukkeet. Kapteeni kumartui tutkimaan karttalehteä ja kutsui ketjussa olevan siviilipukuisen miehen luokseen. Miehet neuvottelivat hetken siitä, miten tästä jatkettaisiin eteenpäin. Etsintäpartion johdossa oleva kapteeni osoitti kädellään suoaukean keskellä näkyvää saareketta.

-Hätäkeskuksessa oli saatu paikannettua kännykän signaali jonnekin tuonne.

Siviilipukuinen mies oli paikallisen metsästysseuran puheenjohtaja, keski-ikäinen ja hieman tukevanoloinen mies. Hän oli antamassa paikallistuntemusta etsintäpartiolle, joka koostui varuskunnan hälytyskomennuskunnasta. Mies katseli mietteliäänä eteenpäin ja polkaisi kuin ajatuksissaan suolätäkön pinnalla olevaa jääriitettä, jota syysaamun kelmeä auringonpaiste ei ollut saanut sulatettua.

-Toivottavasti mitään vakavaa ei ole sattunut, sairaskohtausta tai muuta, on ollut kylmä yö odotella avun tuloa.

-Se nähdään kohta, vastasi kapteeni.

Kapteeni karjaisi terävästi huomion, nosti käden päänsä päälle ja heilautti sen sitten suoraksi eteenpäin. Varusmiesten rivistö notkahti liikkeelle ja alkoi ylittää suoaukeaa. Miesten katseet haravoivat edessä olevaa maastoa. Etsintäketju oli jo suosaarekkeen tuntumassa, kun yksi varusmiehistä huomasi jotakin.

-Täällä on!

Kapteeni käski rivistön pysähtymään ja kiirehti ilmoituksen tehneen varusmiehen luokse. Metsästysseuran puheenjohtaja harppoi kapteenin jäljessä löytöpaikalle.

-Vieläkö on elossa?, kapteeni huusi jo kauempaa.

-Heikolta näyttää, vastasi varusmies.

Kapteeni lähestyi rivakasti maassa makaavaa miestä, mutta pysähtyi kesken tarmokkaan hölkän. Askeleet pysäytti matala murina ja ikenien alta paljastunut hammasrivistö. Maassa viruvan miehen vieressä seisoi koira, joka ei näyttänyt yhteistyöhaluiselle. Kapteeni karjaisi että mitä perkelettä, mutta ei jatkanut matkaansa eteenpäin. Mies empi sen hetken, että lähimmät varusmiehet alkoivat virnistellä kapteenille ja hänen edessään uhoavalle koiralle.

Kapteeni vilkaisi ympärilleen ja ärjähti lähimmälle varusmiehelle, että mikä miestä naurattaa? Kapteeni ei jäänyt odottamaan vastausta vaan riuhtaisi keloutuneen männynraiskan käteensä, nosti sen lyöntiasentoon ja lähestyi koiraa, joka ei vieläkään suostunut väistymään. Se oli hetki, jolloin metsästysseuran puheenjohtaja päätti puuttua tilanteeseen. Hän rykäisi kuuluvasti ja sanoi asian hoituvan toisellakin tavalla.

-Ei koiria kepillä komenneta.

Kapteeni hermostui lisää puheenjohtajan kommentista. Mies ärjäisi loukkaantuneen pelastamisella olevan kova kiire, aikaa ei kannattanut hukata koiralle lepertelyyn. Puheenjohtaja totesi rauhallisesti, että tässä tilanteessa kannatti hyödyntää psykologisia taistelumenetelmiä päälle hyökkäämisen sijaan.

-Sillä tavalla voidaan välttyä turhilta lisäuhreilta.

Kapteeni kysyi, mitä puheenjohtaja tarkoitti lisäuhreilla. Mies vastasi tarkoittavansa esimerkiksi käteen purtuja kantahenkilökuntaan kuuluvia henkilöitä. Kapteeni mietti asiaa hetken ja oli ilmeestä päätellen kahden vaiheilla, kuinka asia tulisi ratkaista. Sitten kapteeni murahti lyhyesti, että puheenjohtaja saisi hoitaa tilanteen tästä eteenpäin, kunhan tekisi sen nopeasti.

Puheenjohtaja lähestyi koiraa, rauhoittavasti jutellen. Mies ei pyrkinytkään silittelemään koiraa. Setterin asento ja olemus kertoivat sen, että se ei olisi ollut viisasta. Mutta vaikka koira käyttäytyi uhkaavasti, koiran elekieli kertoi jostakin muusta. Se vapisi hämmentyneenä ja selvästi peloissaan. Sen häntä oli painunut takajalkojen väliin, ja joka kerta kun kapteeni komensi varusmiehiä ja organisoi loukkaantuneen miehen poiskuljetusta, koira vavahti näkyvästi.

Puheenjohtaja kyykistyi koiran eteen ja jatkoi jutustelua, leppoisan rauhallisella äänellä puhuen. ”Älähän suotta hätäile”, sanoi puheenjohtaja koiralle, ja jatkoi sopuisaan sävyyn ymmärtävänsä sen, että koiran piti puolustaa isäntäänsä.

-Mutta samalla asialla tässä ollaan, usko pois.

Näitä puhuen mies sai koiran rauhoittumaan. Koiran säkäkarvat laskeutuivat alemmaksi, se lopetti murinansa ja terävähampaisen irvistelyn. Ja kun koira liepautti viimein varovasti häntäänsä, puheenjohtaja taputti kädellä reittään ja sanoi että ”tulehan tänne poika”. Koira tärisi vieläkin, kun se otti varovaisen näköisiä askeleita kohti puheenjohtajaa, nuuhki varovasti sille ojennettua kättä ja hyväksyi sitten jo varovaisen silittämisen. Mies pujotti kuin huomaamatta narunpätkän koiran kaulapannan alle ja sanoi, että nyt me väistytään vähän kauemmaksi.

Koira vilkaisi maassa makaavaa miestä, mutta suostui seuraamaan puheenjohtajaa muutaman metrin sivummalle. Tässä vaiheessa kapteeni otti ohjat käsiinsä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi puheenjohtajan suuntaan ja käski ensiapumiehen tutkimaan uhria. Jostakin alkoi kuulua koko ajan voimistuvaa helikopterin pörinää. Hetken kuluttua kone ilmestyi metsänreunan takaa näkyviin ja jäi leijailemaan suoaukean ylle. Kapteeni osoitti helikopterille tasaisen laskeutumispaikan, johon karhun hyökkäyksen kohteeksi joutunutta miestä alettiin siirtää.

Heräsin ensimmäisen kerran sairaalan teho-osastolla, mutta siitä ajasta minä en muista juuri mitään. Vasta kun minut oli siirretty vuode-osastolle jatkamaan toipumista, aloin olla siinä kunnossa, että pystyin ymmärtämään kaiken sen mitä minulle oli tapahtunut. Lääkärin kierrolla minulle selvisi, kuinka lähellä hengenlähtö oli ollut. Karhu oli rusentanut vasenta poskeani ja ohimoani niin, että sieltä oli löytynyt kuvauksessa pieni kallonmurtuma, kahdesta kohtaa katkenneen leukaluun lisäksi. Nyt leuassa oli sen verran rautaa, leikkauksen jäljiltä, että pystyin jo jollakin tavalla opettelemaan syömistä, enkä joutunut elämään pelkillä liemiruuilla.

Myös vasen olkavarsi oli säpäleinä, mutta kaikkein vaarallisin asia oli ollut kylkiluiden katkeaminen, toisen keuhkon kokoon painuminen sekä sisäinen verenvuoto rintaonteloon. Olin saanut sairaalassa paljon verta, ja sen mitä lääkäreiden latinapitoisesta puheesta ymmärsin, pelastumiseni oli ollut, jos ei nyt aivan minuuteista, niin ei paljon muustakaan kiinni. Toinen asia, joka oli uhannut selviytymistäni, oli ollut kylmän yön aiheuttama hypotermia ja kehon lämpötilan laskeminen kriittisen alas.

Toisena vuodeosastopäivänä sain vieraita, sekä odotettuja että yllättäviä. Vaimoni tuli tapaamaan minua, se oli odotettua, mutta ei se, että hän varoitti minua jo etukäteen huoneen ovelta, että kohta rauhallinen sairaalan arki järkkyisi. Samalla hetkellä huoneeseen ryntäsi koirani, ja vaimolla oli täysi työ sen pitelemisessä, ettei se olisi hypännyt suoraan sänkyyni, kaikkien leikkaushaavojeni ja luutumassa olevien luitteni päälle.

Silitin koiraa oikealla kädellä, koska vasen käsi oli olkapäästä alkavassa kipsissä. Kyhnytin koiraa jostakin kaulan ja rinnan tienoilta ja silitin sen selkää, ja minulle tuli siitä heti mieleen yöksi kylmenevä suonreuna, kipu ja pimeys ja yksinäisyys ja kuolemisen pelko. Koira inisi innoissaan ja nuoli kättäni, ja se sai minut herkistymään lisää. Koiran turkki tuntui lämpimälle, kielen lisäksi, ja vasta silloin minä tajusin sen asian, mikä oli pitänyt minut hengissä kylmän yön yli aamuun.

 Yskäisin palaa kurkusta ja kysyin vaimoltani, millä tavalla hän oli saanut salakuljetettua koiran sairaalaan ja osastolle, jossa ei aivan varmasti sallittu nelijalkaisten ystävien vierailuja. Vaimoni sanoi kysyneensä luvan osastonlääkäriltä, sen jälkeen kun oli kuullut hoitajien kertomuksia siitä, kuinka minä olin houraillut kipulääke-huuruissani tai yöllä unissani koirasta, sen pehmeästä turkista ja siitä, kuinka kaveria ei jätetä.

Vaimoni tiesi koiramme luonteen ja kysyi vähän kummissaan, missä vaiheessa koirasta oli tullut minulle niin tärkeä. En ennättänyt vastata, sillä huoneeseen astui osastonlääkäri, joka oli nähnyt vaimoni ja koiran tulevan vierailulle. Lääkäri silitteli koiraa tottuneesti, kertoi omistavansa kultaisen noutajan. Hän kertoi myös tietävänsä, kuinka tärkeitä koirat olivat omistajilleen.

Koira rauhoittui sängyn vierelle, se istui siinä ja vahti jokaista liikettäni. Lääkäri kysyi, että oliko tuo hyväkin metsästyskoira. Minä valehtelin sujuvasti ja sanoin sen olevan erinomainen noutaja. Siinä en enää valehdellut, kun sanoin että se oli minulle erityisen merkityksellinen eläin. Vaimoni katseli minua ja osasi lukea tilannetta. Hän ei siis sanonut mitään, mutta hymyili hieman. Lääkärin lähdettyä hän kysyi minulta jotakin, eikä vieläkään lopettanut hymyilemistään.

-Kuka se olikaan se kaveri, kenestä sinä olit houraillut unissasi, jostakin elämän ja kuoleman rajalta?

En vastannut vaimolleni mitään, en tuohon hymyyn, noin ilkikuriseen.

On seuraava syksy ja ympärillä on Tunturi-Lapin ruskainen luonto, jossakin Inarijärven pohjoispuolella. Koira ajaa riekkoparven lentoon, eikä se malta jäädä vihellyksestäni huolimatta istumaan vaan ampaisee parven perään. Tempaisen aseen olkapäälleni. Vasen käsi ei ole vieläkään kunnossa, eikä nopea liike tapahdu ilman kipua. Olkanivelen vihlaisusta huolimatta ammun lähintä riekkoa ja se putoaa rullaavana keränä jäkälikköön.

Koira pysähtyy kesken laukan, ja kun näytän käsimerkeillä istumista, koira painaa takapuolensa maahan. Ja samassa hetkessä se ryntää kieltojani kuuntelematta linnun putoamispaikalle. Kuulen rutinaa, kun koira pureskelee jo ilmassa kuollutta riekkoa varmasti hengettömäksi ja runtelee sen jauhelihaksi. Vihellän koiraa ja se jää katselemaan minua pää kallellaan, riekko suussa roikkuen. Anna koiralle tuomista tarkoittavan komennon, joista ensimmäiseen se ei reagoi, mutta alkaa toisen komennon jälkeen tuoda riekkoa luokseni, hitaasti ja vastentahtoisen näköisesti.

Koira tuo linnun melkein käteeni, mutta päättääkin tehdä viime hetkellä muutaman kunniakierroksen ympärilläni, villiä vauhtia juosten ja riekkoa suussaan retuuttaen. Sen jälkeen koira pudottaa riekon jalkoihini ja jää istumaan ja odottamaan kehujani. Ja tietysti minä kehun koiraani, ei tässä oikein muutakaan voi.

Metsästystoveri on seurannut tilannetta kauempaa. Hän tulee luokseni ja sanoo, että sehän alkaa jo melkein sujua. Se on erittäin kohteliaasti sanottu, kanakoiramieheltä, jonka oma saksanseisoja on jäänyt istumaan siihen kohtaa tunturin rinnettä, johon se on heti laukauksen jälkeen käsimerkillä osoitettu. Toverini ihmettelee kuitenkin, miksi en komenna koiraani enempää, vaadi siltä oikeita suorituksia.

-Kyllä siitä vielä käyttökoiran saa, kunhan jaksat kouluttaa sitä.

Vastaan, että jostakin syystä se ei tunnu niin tärkeälle, millä tavalla koira tuo linnun käteeni. Toverini vilkaisee arpista poskeani ja sanoo, että onhan se tietysti vähän niinkin. Katselen koiraani, kun se istuu edessäni ja napittaa minua suoraan silmiin, valkoinen riekonhöyhen suupielestä riippuen. Kumarrun silittämään koirani päätä ja sanon, että me ollaan metsällä vähän niin kuin kaveripohjalta.