Metsotaistelu (Karisto 2014)
Tarinoiden taustat ja kirjoitusideat
1. Rehellinen nälkä
Tarinan taustalla on kalajuttu, jonka kuulin parikymmentä vuotta sitten. Tarinan kertoja oli ollut kaverinsa kanssa kanoottivaelluksella jossakin päin pohjoisruotsia. Retki oli ollut muutoin onnistunut, paitsi kalastuksen osalta. Kalalykky oli kääntynyt paremmaksi vasta reissun loppupuolella, kun kanoottivaeltajat olivat äkänneet kalaparven, joka oli pintonut kapealla, rauhallisesti virtaavalla joenosalla.
Tässä vaiheessa kertoja yllätti minut – ja perusteellisesti. Hän alkoi selostaa innoissaan, kuinka heillä oli ollut pari tiheäsilmäistä verkkoa kanootissa, kuinka he olivat aidanneet kalat sekä ylä- että alavirran puolelta ja hätistelleet kalat verkkoihinsa. Pääosin harjuksista koostunut saalis oli ollut massiivinen, vaikka siitä olisi ottanut kehulisät pois. Suolaakin heillä oli ollut runsain mitoin kanootissa mukana, sekä isoja muovipusseja. Siinäpä erätarinan aihetta kerrakseen. Kirjoitin tarinaan ne kohokohdat jotka muistin ja loput omasta päästäni.
2. Metsotaistelu
Kirjan nimitarinassa minä -kertoja on poikkeuksellisesti nainen. Yritin asettua naisen asemaan ja miettiä, mitä metsästysharrastusta aloitteleva nainen voisi – mahdollisesti – joutua kokemaan miesvaltaisen harrastuksen parissa. Tarinan päähenkilö on päämäärätietoinen henkilö, joka ei hätkähdä sen enempää uusia miestuttavuuksia kuin sitä metsoa, jonka kohtaa ensimmäisen metsästyspäivän illassa. Metsästyskokemus on kaikkea muuta kuin odotettu. Make my day.
3. Unelmakalastusta Jämtlandissa
Alkuperäisessä ”Metsotaistelu” -käsikirjoituksessa oli useampikin aikaisemmin julkaistu tarina, lopulliseen kirjaan niitä jäi vain tämä yksi. Kirjoitus ilmestyi ensimmäisen kerran Metsästys & Kalastus -lehdessä vuonna 2007.
Olen ollut kalastamassa tarinan Edsforsen -koskella, jonka ulkoiset puitteet ovat aivan muuta, kuin mitä kotimaisiin pikkuvirtoihin tottunut kalamies voi kuvitella. Kalastusalueen yläosa on lähemmäs puolen kilometrin levyinen niva, joka kapenee muutaman sadan metrin aikana parinsadan metrin levyiseksi koskeksi, jossa on vaahtoa ja vettä ja menemisen meininkiä. Kiivaimman koskenpätkän jakaa kahtia kosken niskalla oleva kapea saari.
Muistan vieläkin ne tunnelmat, kun perhostelin kosken loppuosaa ja huomasin, kuinka kolme kalamiestä oli pyrkimässä kahlaten kuohuvan kosken yli kohti kosken niskalla olevaa saarta. Saaren takana näkyvä virta oli vähemmän vuolaan näköinen, ja varmasti sijaintinsa vuoksi myös vähemmän kalastettu. Miehet pääsivät kahlaamalla tavoitteeseensa, vyötäröä myöten koskessa rämpien ja kahluusauvoihin nojaten. Mielessä kävi, että miten miesten olisi käynyt, jos virranpaine olisi suistanut heidät valkoisena ryöppyävään, leveään ja vuolaaseen koskeen.
Tästä ajatusleikistä tarina sai alkunsa. Jossakin vaiheessa juoneen tuli mukaan ruotsalainen perhokalastajanainen ja tarina muuttui melko lailla toiseksi. Jätin novellin lopun, jos en nyt kokonaan auki niin ainakin raolleen – lukija saa kuvitella mielessään, kuinka tarina jatkuisi eteenpäin.
4. Omantunnon susi
Novellin kuvattu suden salametsästys on alusta loppuun kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta. Minulla ei ole mitään ”syväkurkkua”, joka olisi kertonut salametsästyksen tekniikoista ja taktiikoista, sen paremmin kuin että olisin itse ollut koskaan osallisena minkäänlaisessa salametsästyksessä. Kirjoittamisen sytykkeenä oli televisiossa näytetty dokumentti susista sekä susitutkija Tero Ronkaisen työstä. Miehen erätaidot ja -kokemus tekivät vaikutuksen, mm. se että mies pystyi houkuttelemaan emoa matkimalla sudenpentuja luokseen. Käsi ylös, kuka pystyy samaan?
Olin aiemminkin miettinyt susi -tarinaa, jossa susi on tappanut metsästyskoiran. Tarina oli jäänyt naputtelematta, koska en keksinyt siihen muuta näkökulmaa kuin perinteisen kosto -teeman. Televisio -dokumentissa oli useita ennakkoluuloja murtavia asioita. Erityisesti sitä oli suden käyttäytyminen tilanteessa, jossa se on ajettu väsyksiin. Käyttäytyivätkö sudet kiinniottotilanteessa aggressiivisesti ja yrittivätkö ne käydä susitutkijan kimppuun, kuten olin etukäteen kuvitellut? Mitä vielä. Sudet nöyristelivät kiinniottajansa edessä koiramaiseen tapaan ja osoittivat alistumista sen mitä kykenivät. Tämä havainto oli sytyke tarinalle, jossa kuvittelin, kuinka suden salametsästys voisi käytännössä tapahtua.
Kirjoittamisen aikoihin seurasin netistä Uura -nimistä laumaa, joka asusteli Iisalmen ja Rautavaaran välillä sijaitsevan Nurmijoen tuntumassa. Oli luontevaa sijoittaa tapahtumat Nurmijoen tuntumaan, koska tienoot olivat tuttuja kesäisiltä perhokalastusreissuilta. Ja kun lauma siirtyi marraskuussa 2013 Nurmijoen varresta Tiilikkajoen tienoille, kirjotin tarinan loppuhetket Tiilikkajoen maisemiin. Myös siellä olin käynyt pari kertaa perhoa uittamassa. Maastot eivät ole aivan oikeasti tarinassa kuvatut, esimerkiksi sitä suoaukeaa, jossa kertoja näkee ensimmäisen kerran sudet, ei todellisuudessa ole olemassa.
Ainoa tosielämän tapahtuma on tarinan alkuun kirjoitettu muisto 1960 -luvulta, minä -kertojan lapsuudesta. Se on oma muistoni Pielaveden Lampaanjärveltä. Lienen ollut silloin ehkä kouluikäinen, ehkä en aivan vielä. Äiti käski meidät lapset ulkoa sisälle, koska oli kuullut että lähitienoilla liikkui susi. Muistan vieläkin, kuinka katselin olohuoneen ikkunasta hämärtyvään iltaan ja kuinka pihamaan halki hiihti mies, sudenmetsästäjä, kivääri selässään. Äidin pelko tarttui meihin lapsiin. Tuijottelin useana päivänä pihaleikeissä läheistä metsänreunaa, oliko siellä kenties susi meitä väijymässä.
Kun rakennan tarinaa, tavoitteena on että siihen tulee ainakin yksi yllätyksellinen juonenmutka, mahdollisesti useampikin. Niin on tässäkin tarinassa. Yksi parhaista erätarinoista, jonka olen kirjoittanut?
5. Kalastusseura Haavakon Ommel 
Alkuperäinen idea oli kirjoittaa tuntureille suuntautuvasta helikopterikalastuksesta, jonka aikana tapahtuisi vakava tapaturma tai sairastuminen. Totinen asia tilanteessa, jossa ollaan kymmenien kilometrien päässä lähimmästä asutuksesta, myös kännyköiden kuuluvuusalueen ulkopuolella. Käänsin tilanteen päälaelleen ja kirjoitin selviytymistaistelun tilalle mustahkolla huumorilla maustetun tarinan, jossa miehet sohlaavat vuoron perään joko kirveen tai teräväkärkisen puukon kanssa. Ja kuinka ollakaan, joutuvat vuorollaan välskärin rooliin.
6. Syksyn viimeinen
Mietin tarinaa, jossa metsästystä harrastava henkilö joutuisi perustelemaan eläinten tappamista kettutytölle tai vastaavalle vaihtoehtoihmiselle. Keksin tarinaan nuoren miehen alustavan ihastumisen, syksyisen mökkiviikonlopun ja miehen jahtiajatukset, joita hän ei uskaltanut naispuoliselle mökkikaverilleen kertoa, kielteisen reaktion pelossa. Tarinassa päästään kyllä metsällekin, lopulta, mutta ei niin kovin onnistuneesti. Ja aivan oikein, kun mökkiviikonloppua viettää nuorehko neito ja samanikäinen nuorimies, jotakin sutinaa on luvassa.
Tarinassa on yksi kirjoituksellinen jippo. Tarinan puolessavälissä kuvataan Reiskan koiran käyttäytymistä edellisen syksyn jänisjahdissa. Koira havahtuu juoksuaikaiseen narttukoiraan, joka tekee metsäautotien reunaan omia, houkuttelevia merkintöjään. Alkuperäisessä versiossa siirsin uroskoiran reagoinnin sellaisenaan tarinan loppuun, jossa kertoja on siirtymässä lähempään kanssakäymiseen Maarit -neitokaisen kanssa. Muutin tekstinpätkästä ainoastaan tekijän nimen, eli koiran tilalle minä -kertojan. Jippo tuntui liian alleviivaavalle, joten lyhensin ja muokkasin tekstiä. Ehkä olisi pitänyt tyytyä ensimmäiseen versioon. Lopullisen version ”jippo” on liian huomaamaton. Kukaan kirjaa lukenut ei ole sitä minulle kommentoinut, ilmeisesti ole huomannut koko asiaa.
7. Kaupunkijänis
Jos metsäluonto on muuttunut vuosien aikana, samoin on käynyt myös kaupunkiluonnolle. Rakennettu betonierämaa ei ole niin yksipuolinen luontomiljöö, kuin mitä sen kuvittelisi olevan. On puistoalueita, on kaatopaikkoja, jotka houkuttelevat lintuja tai eläimiä helpon ruuan tai suojaisan elinympäristön vuoksi. Rottien ja hiirien, kanien ja pulujen, lokkien ja pikkulintujen perässä ruoka-apajille saapuvat haukat ja pöllöt, ketut ja näädät.
Myös rusakot ovat kotikaupunkini Turun puistoissa tuttu näky. Tarinan kertoja on intohimoinen metsästäjä, jonka jahtialueet ovat jossakin kaukana toisella puolella Suomea, liian pitkän matkan päässä. Metsästysmahdollisuuksia on kaventamassa myös tuore perheellistyminen ja öisin valvovat kaksospojat. Mies hoksaa, että miksi mennä merta edemmäs kalaan, jahtimahdollisuuksia oli olemassa myös kaupunkiolosuhteissa. Mies tekee valmistavat suunnitelmat ja esityöt, tähtäimessä on autosta ammuttu rusakkopaisti. Luvaton kaupunkijahti tarjoaa jännityksen täyteisiä hetkiä, ja erityisen jännittäväksi metsästys etenee, kun auton taakse liimautuu poliisiauto, vilkkuvia valoja välkytellen.
8. Kuin pitkää siimaa
Luin kaikki Jari Tervon ensimmäiset romaanit heti niiden ilmestymisen jälkeen. Ihastuin kirjoitustyyliin, jonka kaltaiseen en ollut aiemmin törmännyt. ”Kuin pitkää siimaa” on vanha tarina, olen kirjoittanut siitä ensimmäisen version jo joskus 1990 -luvulla, tyylillisesti Tervoa matkien. Tai ainakin yrittäen matkia. Tarinassa juodaan viinaa oikein urakalla, riskikäytön rajoja muistelematta, ja keksitään heti kolmantena päivänä, että juuri nyt on sopiva hetki lähteä laskemaan pitkää siimaa myrskyävälle järvelle.
Tervon lisäksi sytykkeenä tarinalle oli eräs kuulemani tapausselostus, jossa miehet olivat – tarinan tapaan – lähteneet kännipäissään siiman laskuun, laittaneet sen liian matalaan veteen ja kuinka saaliiksi oli saatu useampikin, pinnassa kelluvaan kalasyöttiin iskenyt lokki.
9. Vähän eksyksissä
Jokunen vuosi sitten olin metsästämässä Rautavaaralla, Oulunläänin rajan tuntumassa, tarinassa kuvatussa säässä ja tunnelmassa. Illan pimeneminen teki tepposensa. Sen seurauksena minä ja kaverini kävelimme tutun maastopaikan ohi – josta olisi kulkenut suora traktoriura suonreunaan, ja josta autolle olisi ollut vain suon ylittämisen ja kapean metsäsaarekkeen mittainen matka. Kun tajusimme, että olimme tarponeet harhapoluille, ei kummankaan mieleen tullut että palaisimme takaisin. Eipä tietenkään. Ei muuta kuin suora suunta kompassiin, taivaanrannalta kajastavan viimeisen valon turvin, ja töppösten kärjet kohti syyspimeää metsää.
Matkaa autolle ei ollut edes kahta kilometriä, mutta jo pienen lammen puolivälietappi oli löytämisen takana. Siitä oli autolle vielä toinen mokoma, ryteikköisessä taimikossa, suopohjaisessa. Autolle osuttiin kai enemmän tuurilla kuin taidolla. Pimeässä metsässä rämpiessä, päivän tarpomisesta väsyksissä ja sateen kastelemissa kamppeissa kävi mielessä, että jos nyt ohi kävellään niin edessä on kolkko yö roitotulilla, ilman sen kummempia eväitä tai yöpymisvälineitä. Niin ei todellisuudessa käynyt, mutta tarinassa kyllä.
10. Erämaja
Metsästystä ja oheistoimintoja. Turun Sanomien Metsotaistelu-arviossa mainittiin sana ”ylilyönti”, kun tarinoitani luonnehdittiin. Niin, voisiko sellainen tarina olla totta, jossa nuorehko miesporukka hankkii omistukseensa erämajan, viisikymmenlukulaisen rintamamiestalon, jostakin korven perukoilta ja kunnostaisi sen. Ja kun ikää tulisi lisää, metsästyskuvioihin tulisivat mukaan avioerot ja viinanjuomiset ja taksiajelut lähimpiin kaupunkeihin ja tanssiravintoloihin, sekä seuralaisten kuskaaminen erämajalle saunomaan ja muuhun oheistoimintaan? Eipä tietenkään, täyttä fiktiotahan tämä on, ylilyönnin lisäksi, alusta alkaen…
11. Kihonkin oppitunnit 
Armeijatarina, jonka tapahtumapaikkana on suoalue nimeltä Mansikkahetto ja Tikkakosken varuskunta. Paikka, jossa suoritin varusmiespalvelustani yli kolmekymmentä vuotta sitten. Yksi sytyke tarinalle oli armeija-aikana kuulemani juttu ylivääpelistä (ei Tikkakoskella palvelleesta), joka oli menettänyt ylivääpelin arvonsa yhteen ”vasemmalle poistu” -komentoon. Ylivääpeli oli käskenyt ryhmänsä jonkin hyppäämällä ylittämättömän suo-ojan varteen, komentanut miehet jonoon ojan kupeelle ja antanut käskyn, joka maksoi hänelle ylivääpelin natsat. Tarinaan on ripoteltu metsästysviitteitä, siinä jopa ammutaan yksi talvinen teeri ampumaharjoitusten sivutuotteena, eli kyllä tämä erätarinasta käy, hyvinkin.
12. Lehdessä mainostettu
Melko todenmukaisesti kerrottu tarina eräästä Perhokalastuslehdessä mainostetusta kalastuskohteesta, luvankirjoittamisen hankaluudesta ennen internet -aikoja, sekä kalastuskohteen todellisesta luonteesta. Kirjailijan vapauksin kuvattuna, toki.
13. Shokkiosuma
Olen ollut joskus nuorena miehenä metsällä ja tilanteessa, joka on kuvattu tarinan alkuun. Lehmän, vasan ja hirvisonnin kokoinen hirviporukka säikähti minua ja pakeni hakkuuaukolta metsään, ja oli juosta pahki senkertaiseen metsästyskaveriini. Kaveri kehui jälkeenpäin, että oli lähes yltänyt työntämään haulikon piiput vasan niskaan, ja harmitteli sitä ettei ollut painanut liipaisinta. Tässä tarinassa painaa. Tarinan ensimmäisen versio oli melko karu, kaikki meni hirvenkaatajilta niin pieleen kuin voi mennä. Keksin loppukevennykseksi suklaahimoisen pystykorvan, joka seurasi nuorten miesten pakojuoksua. Se jättää myös lukijalle – toivottavasti – tarinasta ja kirjasta hyvän maun suuhun.