Korpimetso – tarinoiden taustat ja kirjoitusideat

Korpimetso (Karisto)

Arto Juvosen ottama kuva, josta tuli ”Korpimetso” -kirjan kansi.

Viides ja näillä näkymin viimeinen eränovellikokoelmani ilmestyi kevättalvella 2020. Mitään erikoisen uutta ”Korpimetso” -kirjasta on lukijan turha odottaa. Se sisältää samalaisia juttuja kuin aikaisemmatkin eräkirjani – yllättäviä tapahtumia ja poikkeuksellisia henkilökuvauksia on tarjolla, runsain mitoin. Tuttuja asioita niille, jotka ovat erätarinoitani jo aiemminkin lukeneet.

Koskaan ei pitäisi sanoa ettei enää koskaan. Siitäkin huolimatta olen päättänyt, että lopetan eräkirjoittamiset ”Korpimetso” -kirjaan. Perustelu on yksinkertaisen selvä. Jokainen kertoja toistaa itseään, jos kirjoittaa paljon ja pysyttäytyy samassa genressä. Vaikka olen sepittänyt yllätyksellisiä tarinoita, silläkin tehokeinolla on rajansa. Jos lukija osaa odottaa novellin yllätystä, ei se enää mikään yllätys ole.   

Olen pitänyt mielessä myös ihailemani kirjailijan, Veikko Huovisen varoitukset. Veikko toimitti vuonna 1969 eräantologian Pohjoiset erätarinat (Otava), jonka esipuheessa hän toivoi, että eräkirjailija malttaisi säästellä liipaisinsormensa lisäksi myös kirjoittamisen tarvettaan. Liikaa oli Veikon mielestä jo ilmestynyt kirjoituksia, joissa minämuotoinen kertoja kulkee yksin metsässä ja kuvaa yksityiskohtaisesti kaikki väijymiset, astahtelut ja konttaamisen vaiheet.

Ymmärrän Veikon yskän. Myös minun käsiini on ajautunut eräkirjoja, joita en ole jaksanut loppuun asti kahlata. Tämä koskee erityisesti viimeisen kahden – kolmenkymmenen vuoden aikana kirjoitettuja teoksia. Tarinat ovat tuntuneet liian moneen kertaan kerrotuille. Missä on ollut oma näkemys tyyliin Unto Ek, tai taito kirjoittaa Erkki Tuomisen tapaan vähän mutta paljon – Seppo Saraspään lahjakkuudesta puhumattakaan?

Jätän siis omat eräkirjoittamiseni ennen kuin sanottava loppuu. Joku lukija saattaa olla sitä mieltä, että minun olisi kannattanut lopettaa jo paljon aiemmin – ehkä jättää erätarinat kokonaan kirjoittamatta? No, hänen ei kannata tähän viimeisenkään kirjaan aikaansa tuhlata.

Mutta te, arvoisat lukijani, jotka olette viihtyneet kirjojeni (Metsotaistelu, Postia pyymiehelle, Teerenpelit, Riekkoperho) parissa; uskon vilpittömästi, että pidätte myös tästä viimeisestä eli Korpimetsosta. Eräkirjojeni ”täyskäsi” on sen myötä kasassa. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia ja vielä kirjoittamattomia seikkailuja.

Korpimetso (Karisto 2020); Tarinoiden ideat ja esittelyt

1. Korpimetso

”Salakaadettuja hirviä löytyi sieltä missä korpit ronkuivat, harakat naureskelivat. Oli löytynyt jo monen vuoden ajan. Kellään ei ollut tarkkaa tietoa lukumääristä, paitsi tekijöillä. Kaatopaikat olivat kaukana erämaissa ja metsätieverkostoissa. Muutama tappotanner löytyi keskeltä maaseutumaisemaa, pelloilta ja metsäsaarekkeista, lähimpään taloon tuskin kilometriä matkaa. Yksinäinen laukaus aamuyöllä, auringonnousun aikoihin, kun nukkujan uni oli kaikkein makeinta. Harvalla oli halua lähteä laukausten syitä selvittelemään, jos niihin sattumalta havahtui.”

Metsästyslaissa ei mainita lajia nimeltä korpimetso, teeren ja metson risteymää. Ja koska ei mainita, ne ovat lain suojaa vailla olevia henkipattoja, vapaata riistaa. Vai ovatko? Ainakin hirvieläimet ovat vapaata riistaa tämän tarinan salametsästäjille, jotka toimivat ammattimaisesti ja häikäilemättömästi. He tietävät, ettei maaseudulla ole tapana naapureita poliiseille käräyttää. Ja kun salakaatosakissa häärää mukana ”Korpimetso” -niminen mies, taposta vankilassa istunut miehenketale, kukaan ei uskaltaisikaan käräyttää.

2. Kevään korvalla

”Huhtikuu oli ollut kolea kuin anopin kiitos. Puoliväliin kuuta oli ollut päivisinkin pakkasta, vaikka aurinko helotti kirkkaalta taivaalta. Pohjoinen viima oli pitänyt sään kalseana ja hillinnyt kevään rientoa. Sitä Sulevi kiitteli, vapunaaton aattona, jäälle liukastellessaan. Kirpakka pakkasyö oli lujittanut jään vaikka polkkaa tanssia. Siltä se oli ainakin vielä aamuvarhaisella tuntunut.”

Jokainen kevään viimeisillä jäillä pilkkimistä harrastanut tietää tilanteen. Pakkasyön jälkeen jäälle pääsee sujuvasti. Iltapäivällä tilanne on toinen, kun aurinko on sulattanut jäätä ja leventänyt rannan sulaveden kaistaletta. Takaisin kuivalle maalle pääsyssä on jo omat haasteensa – tai saaresta jäälle, ainakin kuivin jaloin. Omistan tarinassa kuvatun kaltaisen saaren ja kesämökin. Olen joskus taiteillut saaresta keväiselle jäälle, jonka kantavuus ei ollut enää sama kuin aamulla. Tarina syntyi tästä kokemuksesta ja voisi olla totta – vaikkei olekaan.   

3. Vanha horisko

”Huttusella oli juhlavuosi meneillään, kehui että seitsemäskymmenesviides jahtisyksy. Ensimmäisen saaliinsa Huttunen muisti kirkkaammin kuin tunnin takaiset tapahtumat. Se oli ollut kymmenen ikäisenä ammuttu metso, pitkäpiippuisella Husqvarnalla ja tietysti luvatta. Sitä mies muisteli hirviseuran kesäkokouksessa, jossa suunniteltiin syksyn jahteja.”

Metsästäjien keski-ikä nousee ja seurat ukkoutuvat. Vanha horisko -tarinassa seniorimetsästäjä siirretään syrjään hirviporukasta, turvallisuussyihin vedoten. Porukkaan ei kaivata papparaista, jonka sormet vatkaavat jo asetta ladatessa kuin maniskansoittajalla krapulassa. Seniori ei asiaa suivaantumatta hyväksy. Että hänkö muka niin vanha, ettei hänestä ole hirventappoon? Mies hankkii teknisiä apuvälineitä ja näyttää nuoremmilleen, mihin kaikkeen hän vielä kykenee.

4. Kalavaras

”Heräsin hiljaiseen, mutta outoon ääneen. Alitajunta kaivoi kosken kohinan joukosta jotakin, joka ei siihen iltapäivään sopinut. Nousin teltan ovelle ja repäisin vetoketjun auki. Alkukesäisen kehnoturkkinen kettu katseli minua alle viiden metrin päästä, silmät suurina ja korvat pystyssä – ja liki viisikymmensenttinen loimutaimen suussa poikittain.”

Kalakaverini oli muutamia vuosia sitten helikopterireissussa pohjoisruotsin tunturialueilla. Leiriin oli ilmaantunut puolikesy kettu, joka oli eräänä päivän tutkaillut omatoimisesti leiriin jääneitä ruokavaroja. Sen lisäksi kettu oli pureskellut tunturikoivua vasten nojanneen perhovavan kahvan – ilmeisesti kalalle tuoksuvan. Siinä tarinan lähtökohta, mutta kirjoittaessa mielikuvitus karahti laukalle. Siirsin kertomuksen tuntureilta tavalliseen virtavesiympäristöön, jossa yksi tapahtuma johtaa toiseen. Itselleni yksi kirjan suosikkitarinoista. Toivottavasti sitä on yhtä hauska lukea kuin sitä oli kirjoittaa.

5. Hirvisäkä

”Hirvi hönki rämemännikössä, veti vainua niin että sieraimet tohisivat. Väänäsen Eetu oli aivan varma, että se tulisi hänen passiinsa. Ja miksei tulisi? Passipaikka oli tämän ajon paras. Kaikki sen tiesivät – näköjään hirveä myöten. Edellisestä kaadosta oli niin monta syksyä, että se oli pantu merkille. Eetulla ei ollut vara tehdä mitään, jota saisi jälkikäteen selitellä. Mutta hirveä Eetu ”Vänskä” Väänänen ei halunnut tästäkään passista ampua.”

Hirvenmetsästyksessä hirven ampuminen on homman helpoin osuus. Vasta sen jälkeen alkaa työ, jota moni metsästystä harrastamaton ei tule edes ajatelleeksi. Hikeä valuu ja tupakkaa kuluu, ennen kuin hirvi on suolistettu ja metsästä pois raahattu ja lahtivajan orteen ripustettu ja lihoiksi asiantuntevasti paloiteltu. Puhumattakaan, jos seuralla on kymmenen hirvilupaa, kaksikymmentä tai vielä enemmän, ja peurat siihen päälle. Parhaimmillaan – tai pahimmillaan – hommaa riittää syksyn jokaiselle viikonlopulle. Tarinan päähenkilö on kyllästynyt tasan kaikkeen, mikä liittyy hirvenmetsästykseen, muttei voi seurastakaan erota. Mitäs sitten teet, miten jahtiharrastustasi kevennät?

6. Avantouintipassi

”Siitä se lähti liikkeelle, ajatus avantouintipassista ja tosimiesten kerhosta. Tiukkana sisäänottokriteerinä oli, että jäsenen oli oltava talvikalastuksen harrastaja ja ainakin kerran vehkeensä pakkasvesissä uittanut. Vehkeillä ei tarkoitettu tässä yhteydessä kalastusvehkeitä. Kalansaalis oli sivuseikka, kuten kaikessa urheilukalastuksessa. Pyydystä ja päästä kalastusta se oli – kalaa piti pyydystää ja pois avannosta piti omin avuin päästä.” 

Jäät houkuttelevat kalamiehiä – heti kun niitä syksyisin on ja sinne asti kevättä, kun niitä on vähänkin jäljellä. Pilkille on päästävä, tai verkkoja laskemaan, vaikka henki menisi. Ja ikävä kyllä, jokaisena talvena muutaman kalamiehen matka päättyy siihen ”laitimmaiseen avantoon”.

Jokunen syksy sitten ajelin autolla Keski-Suomessa. Isoimpien järvien selkävedet näyttivät olevan sulana, pienemmät toki jo jäässä. Ennen Viitasaarta pähkäilin, että jokohan Viitasaarta ja nelostietä ympäröivät järvet ovat jäässä. Kyllä olivat – ja jäällä jo ensimmäinen auto! Se oli yksi sytyke tarinalle, jossa kuvataan intohimoa nimeltä verkkokalastus ja pilkkiminen, harrasteympäristönä ritisevän rapeat ja jalan alla rennosti notkahtelevat jäät. Se jos mikä on urheilua – ja urheilukalastusta.   

7. Hukkareissu

”Mies varmisti asian seinäkalenterista, kahteen kertaan, että käskynjako tapahtui yläasteen pihalla. Jorma haki haulikon eteisen kaapista, työnsi rasvat piipuista ja tarkisti, että vyössä oli susipanoksia, tarpeeksi karkeita. Jorma hipelöi panosvyötä, korkkasi oluen ja arveli, että ruuti olisi kuivaa – varmasti – jos hukka hänen passiinsa erehtyisi.”

Erik S. Nyholm on kirjoittanut kaksi erinomaista eräkirjaa, Pyyntimetsistä ilmestyi vuonna 1971 ja Hylkijäiltä petojen jäljille vuonna 2012 (jälkimmäisen hän on kirjoittanut yhdessä poikansa Kai-Erikin kanssa). Nyholmin metsästyskokemusta ja asiantuntemusta ei voi kuin ihailla. Sen lisäksi Nyholm on upea kirjoittaja. Hän kuvailee tapahtumat lyhyesti, mutta saa tarinoihin mukaan kaiken oleellisen ja vähän enemmänkin. Taito, joka harvalla kirjoittajalla on. Jälkimmäisessä kirjassa on tarina sudenmetsästyksestä, jossa Nyholm hiihtää suden kiinni ja eräksi. Eikä hiihtomatka ollut lyhyt. Sen jälkeen mies oli yhtä lopussa kuin susikin. Tosimiehen suoritus, johon kenestä tahansa ei ole.

Nyholmin tarina juolahti mieleeni, kun katsoin muutama vuosi sitten televisio-ohjelmaa sudenmetsästyksestä. Tapahtumapaikka oli muistaakseni jokin Pohjois-Savon pikkupaikkakunta, ja käskynjaossa mukana jokainen ”kynnelle kykenevä”. Susikin saatiin ammutuksi, ja miksi ei olisi saatu, monikymmenpäisellä miesjoukolla, jolla oli käytössä gepsit ja kännykät ja metsäautotiet, moottorikelkat. Sudenkaatajan maineen sai se metsästyssankari, jonka eteen susi sattui juoksemaan.

Nyholmin suoritusta arvostan, jälkimmäistä sudentappoa en oikein osaa. Tässä taustaa tarinalle, jota tiukkapipoisempi lukija saattaa pitää ”kettuiluna” nykyaikaisille sudenmetsästäjille ja heidän taidoilleen. Eikä täysin syyttä, sillä vaikka tarinassa käsitellään aihetta enemmän huumorin kuin irvailun kautta, niin kyllä sitä jonkin sortin satiirina voi pitää. Mutta mieskyvyistä novellissa on kyse, monellakin tavalla.

8. Kalalatinki

”Jani kysyi järven sijaintia, naputteli ahkerasti kännykkää. Kerroin kalajärven nimen ja tarkensin, että Kuusamosta pohjoiseen. Tulomatkalla oli jo pistäydytty Raatteen tiellä, käyty katsomassa muistomerkin kivenlohkareet ja paikat, joissa naapurimaan nuoret miehet – liki kesävehkeissä hirmupakkasiin komennetut – olivat päivänsä päättäneet. Samat seudut, joissa oli myös isänmaata sankarillisesti puolustettu.”

Tarinassa kalastetaan ahventa ja haukea, vieraillaan Lapin sodan muistomerkillä, sekä etsitään kalastuksen lomassa vanhasta saksalaistukikohdasta matkamuistoa. Sota-aikainen esine löydetään, ja yhtä onnekkaasti saadaan myös kalaa. Miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, selviää novellista.

9. Karhuralli

”Päätoimittaja Hurskaisella oli juttuidea. Karhunmetsästyskausi oli alkanut, ja paikallislehteen oli kirjoitettu suurpetojahdista ties koska, edellisen kerran. Kesätoimittaja, mediajournalismia kahden talven ajan opiskellut nuorimies innostui juttuideasta. Kyllä luontoaiheinen haastattelukeikka aina toimituksessa istumisen voitti.”

Savon Sanomissa oli 21.8.2016 juttu karhunmetsästyksestä otsikolla ”Pimeän pioneerit makkaratulilla”. Toimittajan kuvaus nykyaikaisesta karhujahdista oli enemmän kuin mainio. Jutussa ajetaan aamuyö metsäautoteillä, soitellaan kännyköillä ja arvaillaan koiranhaukusta, mihin suuntaan karhunajo on menossa. Kirjoitin oman tarinani pohjoiskarjalaiseen maisemaan, toimittajan juttuideaa reippaasti kehitellen. Moderni erätarina modernista karhunmetsästyksestä.

10. Mies, atrain ja lohi

”Vene karkasi alta, mutta Lassi-Pekka ei ehtinyt sen perään haikailla. Hänellä oli muutakin tekemistä. Hän yritti pitää päätä pinnalla ja itseään hengissä. Vesi oli syksyisen hyytävää, koskeen imevässä virrassa voimaa ja miehellä vaatetta päällä se, mitä pakkasyötä ennakoiva ilta oli vaatinut.”

Syksyinen lohenkalastus, luvaton ja yksin toteutettu. Eikä mennyt niin kuin Strömsössä.

11. Näätäjahti

”Näätä oli ollut liikkeellä aamuyöstä, ruokaa hakien. Se oli pyörinyt ensin kuusikkokorvessa, ja tassutellut sieltä ojitetulle rämeenpohjalle. Näätä oli käynyt tutkimassa teeriparven kiepit, turhaan, ja törmännyt kohta syksyllä hakattuun aukkoon. Siitä eteenpäin näätä oli loikkinut lumeen suoran, päämäärätietoisen jälkirivin. Rytmikäs parijälki loppui keskelle aukeaa, lumiseen ojanpenkkaan. Viikonlopun tuisku oli ujeltanut ojan liki tasaiseksi ja pyöräyttänyt penkalle valkoisen lipan. Jälkien päässä häämötti siististi näädänmentävä aukko, nyrkinkokoinen reikä hangessa.”

Tarina, jonka ensimmäinen versio on ilmestynyt Metsästys&Kalastus -lehdessä vuonna 2007.  Mietin uuttaa näätäjahtitarinaa, koska eräkirjoissani ei ole ollut vielä ensimmäistäkään näädänmetsästysnovellia. Kun en keksinyt riittävän hyvää uutta ideaa, päädyin ottamaan mukaan tämän vanhan. Vuoden 2007 versio ei enää minulle kelvannut, vaan hioin sen ja kirjoitin osin uusiksi. Joka tapauksessa se on yksi kirjan harvoista tarinoista, joka on suurelta osin totta – metsästysmuisto nuoruuteni ajoilta. Kirjailijan vapauksin väritettynä, toki.

12. Luomuhöyhenperho

””Luomuhöyhenmies” on kaikkein omintakeisin henkilö, jonka olen kalastusreissuillani kohdannut. Reittimme ristesivät eräällä Kuusamon koskella, poutapilvisenä heinäkuun iltana vuonna 2002.”

Näin tarina alkaa. Pitää paikkansa, että olen tavannut vuonna 2002 kuvatun kaltaisen perhokalastajan. Hänen varusteensa olivat juuri sitä mitä tarinassa kerron, myös perhot. Olen kirjoittanut asiat kalastuspäiväkirjamerkintöjen pohjalta – kahluuvarusteet, perhorasian sisällön, kalastustekniikan. Mies sai myös iltayöstä tarinan loppuun kuvatun taimenen, omalla perhollaan ja kalastustekniikallaan.

Tarinassa on tietysti myös paljon keksittyä. Kuvattu koski sijaitsee jossain muualla kuin Kuusamossa, myös ”luomuhöyhenmiehen” kotipaikka on omasta päästäni sävelletty. Tarinaan lisätyn kanahaukan keksin suomalaisesta, kansan syvien rivien tuntoja tulkkaavasta ohjelmasta nimeltä Kansanradio. Kuuntelin ohjelmaa jollakin automatkalla, kun ohjelmaan soitti vanhempi mies. Hän kertoi kotipihalla asuvista elättikanoista, sekä kanahaukasta, joka käy niitä saalistamassa.

Odotin mieheltä ”normaalia” haukkavihaista purkausta, mutta yllätyin. Hän kertoikin toimittajalle leppoisaan sävyyn, että hänen kananansa ovat jo niin vanhoja ja munimisensa lopettaneita, ettei häntä haittaa, vaikka haukka niitä syökin. Mies mainitsi toimittajalle myös heikosta riistatilanteesta ja siitä, että kanahaukoille ei löydy metsistä enää niiden luonnollista ravintoa. Varsin raikas näkökulma, toden totta, joka siirtyi novellissa yhdeksi ”luomuhöyhenmiehen” ominaisuuksista.  

13. Susihaaska

”Veetin tyttöystävä suhtautui nuivasti poikakaverinsa metsästysharrastukseen. Veeti ymmärsi olla hänelle saaliitaan esittelemättä, ensimmäisen kerran jälkeen. Nuori mies oli kuvitellut, että iltalennolta ammuttu sorsapari tekisi vaikutuksen, mutta kaikkea muuta. Tyttökaveri nyrpisti nenäänsä ja katseli Veetiä kuin murhamiestä, viattomien tappajaa.”

Veeti vaihtaa metsästyksen kamerametsästykseen, ja tekee sen pakon sanelemana. Siis tuoreen vaimonsa sanelemana. Se on se pienemmän riesan tie. Myöhemmin Veeti saa vaimolta lahjaksi kameran ja hurahtaa kamerametsästäjäksi. Hän saalistaa harvinaista luontokuvaa ja törmää kylään, jossa on ongelma. Kyläläisten kertomukset ovat yhteneväiset. Metsissä ja pihatantereilla jolkottelee susia, aina kun silmä välttää. Talvella susilaumojen tekemät polut kiertelevät talojen lähettyvillä, vankkoina uurroksina. Eivätkä nämä sudet mitään ääniä tai hajuja pelkää, toisin kuin asiantuntijat väittävät. Talvella käyvät kuseskelemassa nurkkapieliin, niin Veetille kerrotaan. Siinä Veetille harvinainen ja vähän jos ollenkaan kuvattu kohde; kulttuurisusilauma.

14. Kalastajan puoliso

”Minttu alkoi pomputella jigiä pohjaa pitkin, ohjeiden mukaisesti. Vapa notkahti neljännen tai viidennen kelaustauon kohdalla, yhtä aikaa Mintun kiljahduksen kanssa. Ja kun Minttu oli saanut kalan veneen vierelle ja haaviin asti, heillä oli veneessä kuha, ei ehkä kiloinen, muttei paljoakaan vaille. Karri hämmästeli kuhaa, puhumattakaan että näin isoa. Minttua asia ei kummastuttanut. Kalastuksen oli pakko olla näin helppoa, koska vastustajalla oli vain herneen kokoiset aivot.”

Aika usein saan kirjoitusidean, kun vääntelen alkuasetelmia tai tapahtumia totutusta, ennalta-arvattavasta. Miehensä kalastusharrastusta, kuin myös harrastukseen käytetyn ajan ja rahan määrää olen kuullut joidenkin naisten kritisoivan. Tässä tarinassa se onkin perheen rouva, joka innostuu kalastuksesta. Mitä kaikkea se mieheltä vaatii – ainakin venyvää pinnaa ja laaja-alaista joustavuutta. Siis parisuhdetaitoja.