Eräkirjailijaksi

Miten minusta tuli eräkirjailija

Ensimmäinen erätarinakokoelma oli nimeltään ”Iltalennolla” (1995). Lähetin käsikirjoituksen kaikille potentiaalisille kustantajille, joista jokainen hylkäsi sen. Paitsi WSOY. Odottelin palautetta vuoden verran, jonka jälkeen sain kuulla että kirja oli läpäissyt esikarsinnan ja sitä mietittiin – mahdollisesti – kustannusohjelmaan. Lopullinen päätös tuli muutaman kuukauden kuluttua, kirjaa ei sittenkään julkaistaisi.

Toisen käsikirjoituksen, pelkistä perhokalastustarinoista koostuvan ”Perhokalastaja” -kokoelman (1997) tarina on samankaltainen. Luvassa oli hylkäyskirjeitä, mutta myös yksi palaute, jossa minua ei pelkästään ”kiitetty kustantamoamme kohtaan osoitetusta kiinnostuksesta”. Sen hylkäyskirjeen oli kirjoittanut itse Ville Wiksten, nyt jo edesmennyt WSOY:n kaunokirjallisen osaston johtaja. Wiksten oli naputellut perinteisellä kirjoituskoneella sivun mittaisen vastauksen ja perustelut, miksi WSOY ei tätä käsikirjoitusta julkaise. ”Lahjaton Hirvonen ei ole”, oli Wikstenin huomio ja sinänsä kannustava, mutta pääosin palaute keskittyi siihen mikä tekstissä ”mättää”. Tässä otteita Wikstenin palautteesta, joka on päivätty Helsinkiin 11.3.1997:

”Hirvonen kulkee Olli Kauhasen jäljillä muussakin kuin perhon valitsemisessa: tarinat ja kerronnan tapa noudattelevat Kauhasen vahvasti subjektiivista, minälähtöistä ilmaisua. Ei siinä mitään vikaa, mutta ote on vielä melko pinnallinen, ylimalkainenkin. Havaintoon on löydettävä enemmän elävää yksityiskohtaa, tapahtumiin terävämpi ja yllättävämpi juoniaines. Vielä nämä löysänlaiset kertomukset sisältävät liiaksi pelkästään kalaottijatuliylöstaipääsi -ainesta. Liiaksi on perinteistä hekumointia tervaksen ja taimenen äärellä a lá Marjokorpi/Lidman. Löpinät pois, ne on luettu turhan moneen kertaan. Tiivistä, keskitä, näe.
Lahjaton Hirvonen ei ole. Jutunjuoksutus toimii eloisasti, kielikin pärjäilee jos kohta liian yrittämisen venkurat sitä rikkovat. Pois turhat matkakuvaukset, lukija uskoo metsäautotiet yhdellä virkkeellä. Ja tuota aikuinkahyvinminätämänosaankaan -henkeä voisi ironisoida Sirolan Harrin tapaan. Eli eteenpäin vain.”

Olli Kauhanen oli tuolloin pari kalastuskirjaa julkaissut mies, uusi tekijä eräkirjallisuuden piirissä. Olin Kauhasen kirjat tarkkaan ja innostuneesti lukenut, kuten myös Marjokorven ja Lidmanin teokset. Wiksten havainnoi täysin oikein, mistä olin vaikutteita saanut.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen osallistuin vuosittain kahdella tarinalla Otavan Eränkävijä -kirjoituskilpailuun. Muistan vuosia, jolloin edes kahden tarinan kirjoittamiseen ei tahtonut löytyä aikaa, ei aina oikein ideoitakaan. Erityisen ahkera, puhumattakaan että tuottelias harrastajakirjoittaja en tuohon aikaan ollut.

Eränkävijä -kirjoituskilpailun kaksi peräkkäistä voittoa vuosina 2010 ja 2011 oli se laukaiseva tekijä, joka sai yrittämään ”vielä kerran”. Laitoin käsikirjoituksen heinäkuussa 2012 Otavalle, ja hetken harkinnan jälkeen elokuussa 2012 Karistolle. Pidin Otavaa todennäköisempänä julkaisijana, Karistolle arvelin tarinoiden olevan liian kaukana peruserästä. Otavan hylkäyskirje tuli paria kuukautta myöhemmin, asiaa perusteltiin seuraavasti:

”Kuten itsekin sanot, novellit eivät ole perinteisiä erätarinoita, vaikka kokoelman kohderyhmänä ovat mitä ilmeisimmin miehet. Kirjoitat sujuvasti, mutta julkaistavaksemme tarjoamallesi kokoelmalle on mielestämme vaikea löytää oikeaa kohderyhmää, koska tarinoiden aiheet ovat kovin erilaisia. Kokemus on osoittanut erätarinoiden yleisön toivovan tarinoita nimenomaan eräilystä, ei miehen elämästä yleensä. Miehen elämää kuvaa valtavirran kaunokirjallisuus, jossa tekstit asettuvat kilpailemaan Hannu Raittilan, Kari Hotakaisen, Petri Tammisen ja Juha Seppälän kaltaisten nimien kanssa.”

Hyvin perusteltu hylkäys sinänsä, ei siinä mitään. Mutta sitten – Karistolta tuli sähköpostia maaliskuussa 2013:

”Jos elokuussa Karistolle tarjoamasi eränovellikokoelma on edelleen tarjolla, olisimme kiinnostuneita kustantamaan sen. Otathan yhteyttä.”

Metsotaistelu ilmestyi kesäkuussa 2014. Käsikirjoituksessa oli useampikin ennen julkaistu tarina, lopulliseen versioon niitä jäi vain yksi (Elämäni saalis). Kirjailija – unelma oli toteutunut.